---

Tiistaina 12.11.2024 kokousillan esitelmäosuudessa Sakari Viinikainen kertoi Keski-Suomen rykmentin Talvisodasta

Teksti ja kuvat: Juha Ritari

Esitelmä perustui hänen kirjoittamansa kirjan Kalevankankaan verilöylystä talvisodan taisteluihin - Keski-Suomen Rykmentti ja Suomen sotaväen synty loppuosaan. Vuonna 2023 ilmestynyttä kirjaa on saatavilla sekä painettuna (396 sivua) että äänikirjana. Kirjakauppa mainostaa kirjaa sanoin: Yhden rykmentin ja sen värikkäiden persoonien kautta kerrottu tarina Suomen armeijan kehittymisestä sisällissodan tyrskyistä talvisodan taisteluihin.

Keski-Suomen rykmentti siirtyi Hämeenlinnasta Kouvolaan 1921. Talvisodan alla siihen kuului noin 900 miestä. Talvisodan liikekannallepanossa lokakuussa 1939 rykmentti muodosti 2. prikaatin II pataljoonan käsittäen 845 miestä ja 96 hevosta: Esikuntakomppania, 4., 5. ja 6. komppania, Konekiväärikomppania, Panssarintorjuntaosasto, Kranaatinheitinosasto ja Viestiosasto, jotka oli jo rauhan aikana hiottu vastaamaan sota-ajan kokoonpanoa. Ne muuttuivat nopeasti taistelupataljoonaksi YH:n aikana, jolloin muun muassa tasattiin aktiiviupseereita reserviläisyksiköiden kanssa sekä muodostettiin panssarintorjuntaosasto. Sitä ennen oli ollut vallalla käsitys, etteivät panssarit hyökkäisi Kannaksen maastossa.

Kouvolalaisen Aimo Lahden suunnittelema 20 mm:n ”norsupyssy” ei ehtinyt tuotantoon, mutta onneksi Englannista saatiin tammikuussa1940 ostettua 100 kappaletta 14 mm:n panssarintorjuntakivääriä. Aimo Lahti tuli esitelmässä mainituksi myös Suomi-konepistoolin kehittäjänä.

Talvisodassa NL menetti 3200 panssarivaunua, noin puolet teknisiin sekä pakkasongelmiin ja puolet suomalaisten torjuntataisteluissa, joissa myös kasapanoksilla ja polttopulloilla oli osuutensa. Tämä II pataljoona taisteli Muolaan alueella pääpuolustusaseman ja viivytyslinjan tuntumassa. Painopiste oli 1. helmikuuta alkaen Summan lohkolla. Helmikuun 12. päivänä vihollinen pääsi Mannerheim-linjan läpi, mistä alkoi suomalaisten vetäytyminen taaemmas. II pataljoonan vastuulla oli myös Muolaanjärven Suursaari, jossa käytiin kovat taistelut jään vahvistuttua mahdollistamaan vihollisen panssarihyökkäykset.

Kallis oli hinta, talvisodan päättyessä pataljoonan miesvahvuus oli enää alle 300 miestä. Talvisodan jälkeen Keski-Suomen rykmentti ei palannut Kouvolaan.

Sääntömääräiseen syyskokoukseen päästiin väliaikakahvin jälkeen. Asialistalla olivat ensi vuoden tulo- ja menoarvio sekä henkilövalinnat. Hallituksen esitykset hyväksyttiin sellaisenaan. Toimintaa jatketaan jokseenkin nykyisellään. Jäsenmaksu varsinaiselta jäseneltä on 25 € ja nuorisojäseneltä 13 €. Puheenjohtajana jatkaa Lassi Viisanen. Hallituksen erovuoroisista jatkaa Pekka Hyyryläinen, uusina valittiin Jouni Kärkkäinen ja Jukka Sihvola. Toiminnan tarkastajana jatkavat Veijo Oinonen ja varalla Jussi Pakarinen.

Muina asioina mainittakoon, että museohelikoptereiden Mi-8 (HS-14) ja SM-1 (HK-2) tilapäiseen säilytykseen on löytymässä ratkaisu varuskunnan vartioidulta alueelta.

Tiistaina 8.10.2024 esitelmäkokous

Johanna Pyötsiä: Sotilaskotitoiminnan historiaa Kouvolassa ja Utissa

Teksti ja kuvat: Juha Ritari

Sotilaskotitoiminta käynnistyi suurimmilla varuskuntapaikkakunnilla lähes yhtäjalkaa Suomen Puolustusvoimien perustamisen kanssa 1918. Taustayhteisöä Suomen sotilaskotiliittoa perustettaessa keväällä 1921, oli sotilaskotiyhdistyksiä mukana jo 23. Toimitilat, ”sotkut”, eivät aluksi läheskään aina olleet myöhemmän käytännön mukaisesti kasarmien yhteydessä, vaan joissakin lähellä saatavilla olevissa huoneistoissa.

Utin sotilaskotiyhdistys perustettiin 1935, jonka jälkeen se on toiminut kolmessa rakennuksessa ennen nykyistä, hienolla mäntymetsämaisema-panoraamaikkunalla varustettua Utin varuskunnan ruokala-sotilaskotirakennusta. Esitelmän jälkeisessä kahvipöytäkeskustelussa todettiin yleisenä harmituksena sotilaskodin sijainti varuskunnan luvanvaraisella alueella, mikä estää varushenkilöiden läheistenkin pääsyn sotilaskotiin.

Puolustusvoimissamme on viimeisen yli 30 vuoden aikana tehty lukuisia uudelleenjärjestelyjä varuskuntien lopettamisineen. Tästä on koitunut myös huomattava määrä sotilaskotiyhdistyksien ja sotilaskotirakennusten lakkauttamisia. Kouvolan alueella näin kävi ensin Korian hienolle sotilaskotirakennukselle, joka suljettiin varuskunnan tyhjentämisen yhteydessä 1994.

Seuraavaksi sotilaskotitoiminta menetti merkityksensä Kouvolan varuskunnassa viimeisten koulutustoimintayksiköiden Salpausselän ilmatorjuntapatteriston ja Pioneerikoulun siirryttyä muualle. Tästä seurasi kahden pienen yhdistyksen Utin ja Kouvolan sotilaskotiyhdistysten yhdistyminen, sillä toukokuussa 2002 päivänvalon näki uusi yhdistys Kouvolan-Utin Sotilaskotiyhdistys.

Utin sotilaskodin hoitaja sekä kaksi muuta henkilöä ovat työsuhteessa, mutta vapaaehtoisina toimivat sotilaskotisisaret hoitavat päivystysvuorot iltaisin ja satunnaisin viikonlopuin. Johanna Pyötsiän mukaan yhdistyksellä on huolena sisarten ikääntyminen, sillä viimeksi suoritetun tarkistuksen mukaan heidän keski-ikänsä on 71 vuotta.

Pysyäkseen tunnin esitelmäajassa, Pyötsiä luki läpi koosteen Utin sotilaskotitoiminnan pitkähköstä historiasta, jolloin aikaa jäi vielä sopivasti Sotilaskotiliiton tekemään 31 minuutin videoon Suomen sotilaskotitoiminnan 100-vuotisesta historiasta. Elokuvasta sai hyvän käsityksen toiminnasta, jolla on ollut ja on edelleen tarkoitus: Avustaa Suomen puolustusvoimia ylläpitämällä niin sodan kuin rauhankin aikana sotilaskoteja sotilaiden henkisen kasvun edistämiseksi ja viihtyvyyden lisäämiseksi heidän vapaa-aikanaan. Kannatti katsoa.

Paikallishistoriallinen esitelmä 3. syyskuuta 2024

63. sotasairaala Utissa 1941 – 1942.

Teksti ja kuvat: Juha Ritari

Esitelmän pitäjä Heini Kortesluoma on tutkinut laajasti lottien toimintaa sotiemme aikana niin eri arkistolähteistä kuin julkaistusta kirjallisuudestakin. Siksi esitelmäiltaan sopi oikein hyvin hänen ylleen alkuperäinen lottapuku, onhan hän Kouvolan lottaperinneyhdistyksen puheenjohtaja ja lääkintälotilla oli merkittävä osa sodan ajan hoitoketjussa myös sotavankisairaalatoiminnan piirissä.

Utin sotavankisairaalan toiminta on jäänyt yleisesti vähälle tietoisuudelle lähiseudullakin. Jatkosodan alussa Suomen armeija vyöryi vauhdilla eteenpäin, josta seurasi suurehko määrä sotavankeja sekä haavoittuneina että muuten sairaina. Jatkosodan alussa erityisiä sotavankisairaaloita oli aluksi Utin lisäksi Kokkolassa ja Kannus-Ylivieskassa sekä pian myös Viipurissa, Lappeenrannassa, Äänislinnassa ja Sortavalan maalaiskunnassa.

Utissa sairaala perustettiin sotaväen leirialueelle huonohkosti talvikäyttöön sopivaan pitkään majoitusparakkiin. Jatkosodan alkupuolella hoidettavana oli parhaimmillaan noin tuhat sotavankipotilasta. Henkilökuntaa oli kaikkiaan noin 150 henkeä, joista 23 oli lottia. Osa henkilökunnasta asui Ranta-Utissa jo keisarivallan aikana valtiolle sotaväen leiri- ja harjoitusaluekäyttöön pakkolunastetussa Hiedanpään tilan talossa, osan heistä majoittuessa sairaalan lähellä.

Lääkintäeverstiluutnantti Erik Aleksander Platan johti pisimpään Utin sotasairaalan toimintaa, loppukesästä 1941 pitkälle kevääseen 1942. Venäläissyntyisenä hänen kielitaitonsa tuli tarpeeseen juuri sotavankisairaaloissa. Platanin jälkeen päällikkölääkäreinä toimivat lääkintäkapteeni M. Hirvonen ja lääkäri Bror Mikkelä. Heidän lisäkseen Utissa toimi eri aikoina kaksi muutakin lääkäriä.

Syyskuussa 1942 niin sanotussa asemasotavaiheessa Utti oli kaukana rintamalta, jolloin sairaalan toiminta siirrettiin asumisoloiltaan parempiin tiloihin Lappeenrantaan. Heini Kortesluoma vei esitelmää eteenpäin mielenkiintoisesti muutaman lääkärin ja hoitohenkilön tarinoiden kautta. Pohjoissatakuntalainen lotta Eva Kalliomäki esimerkiksi lähti innokkaasti lääkintälottatehtäviin jatkosodan ensimmäisinä päivinä, mutta saatuaan vasta kuljetuksen aikana kuulla tehtäväpaikkansa olevan sotavankisairaala, olisi hän halunnut lähteä samantien pois.

Yhteensä 485 sotavankia kuoli Utin sotavankisairaalassa. Heille on yhteisellä muistokivellä varustettu pieni aidattu hautausmaa vajaan kilometrin päässä sairaalan sijainnista Salpausselän etelärinteen tasanteelle. Leirialueen parakit ja muutkin vanhat rakennelmat on huonokuntoisina jo purettu.

Sotavankien joukkohautaan Lepolan hautausmaan taakse on haudattu 536 talvisodan aikana ja sen jälkeen Utin leirillä kuollutta venäläistä sotavankia. Utissa oli talvisodan ja jatkosodan aikana suuri sotavankien järjestelyleiri, jossa varsinkin nälkätalvena -42 kuoli paljon vankeja kurjissa oloissa. Talvi oli kylmä, eikä ruokaa riittänyt suomalaisillekaan. Enimmillään Utissa oli toista tuhatta sotavankia. Heidän joukossaan oli 200 naisvankia.

Osa vangeista teki raskasta työtä. He korjasivat Kouvola - Lappeenranta - tietä, louhivat pommisuojia ja sammuttivat pommitusten aiheuttamia tulipaloja.

Suomessa oli talvi- ja jatkosodan aikana kaikkiaan 65 000 venäläistä sotavankia. Heistä kolmannes kuoli vankeudessa. Sotavankileirejä eri puolilla maata oli 32.

Voikkaalainen lotta Lilu? Durchman on piirtänyt tunnelmiaan kuvaan.

Heini Kortesluoma vastaanottaisi mielellään edes jotakin tietoa lotta Durchmanin vaiheista.

Mainittakoon, että Utin asemakylällä jonkan aikaa sodan jälkeenkin asunut lentomestari Yrjö Turkan sukunimi on suomalaistettu Durchmanista.

Killan 21.5.2024 kokous sisälsi sekä esitelmäosion että sääntömääräisen kevätkokouksen

Tietokirjailija Sanna Lönnfors piti esitelmän uuden kirjansa Bertel Mårtenson – väärin ymmärretty sankari –pohjalta.

Teksti ja kuvat: Juha Ritari

Vuonna 1893 syntynyt Mårtenson hakeutui vuonna 1915 ensimmäisen maailmansodan riehuessa Saksaan jääkärikoulutukseen päämääränään päästä lentäjäksi, sillä Suomessa ei tuolloin lentotoimintaa vielä ollut. Lahjakkaalla nuorukaisella oli jo tätä ennen takana neljä vuotta matematiikan, fysiikan ja tähtitieteen opiskelua yliopistossa. Suora hänen polkunsa ei ilmojen teille suinkaan ollut, mutta sitkeytensä ansiosta jääkärikoulutuksen kautta hän pääsi ensin tähystäjäkoulutukseen, jonka perään seurasi ohjaajakoulutus Holtenaun merilentoasemalla. Itämeren alueella saadun tiedustelulentokokemuksensa jälkeen hän ehti vielä mukaan Suomen sisällissodan loppukahinoihin suorittamalla Antreasta tiedustelulentoja Viipurin rintamalle. Sodan jälkeen Mårtenson jatkoi opintojaan valmistuen Pariisissa vuonna 1920 lentotekniikan diplomi-insinööriksi.

Ilmavoimiemme alkuaikoina tukeuduttiin lyhyen Saksan yhteistyön jälkeen kaluston hankinnoissa ja koulutusjärjestelyissä Ranskaan. Tästä lankesi Ilmavoimien esikunnassa upseerina palvelleelle Mårtensonille alan miehenä ja ranskankielen taitoisena vuonna 1924 tehtävä Suomen ilmailuasiamiehenä Ranskassa. Reilun kahden vuoden kuluttua se tehtävä päättyi Ilmavoimiemme kiinnostuksen vaihduttua Englannin suuntaan. Mårtensonin aiempien esikuntatehtävien hoitoon ei oltu kovinkaan tyytyväisiä, ehkä siksikin päätti hän siirtyä erilaisten ja välillä sekavienkien liiketoimintojen pariin ulkomailla. Monesti olivat sekavia hänen naissuhteensakin käsittäen niin avioliittoja kuin sivusuhteitakin.

Liiketoiminnoissaan Mårtenson muisti kyllä kotimaataankin muun muassa hankkimalla viime sotien alkuaikoina Suomelle tarpeellista tavaraa ja järjestämällä kuljetuksia. Kikkailulla hankitun diplomaattipassin turvin onnistui hän sodasta huolimatta liikkumaan melko helposti Keski-Euroopassa, kunnes Saksan turvallisuuspalvelu otti miehen kiinni lokakuussa 1943 Sveitsin ja Ranskan rajalla vakoilusta epäiltynä. Tammikuussa 1944 Mårtensonin tuomitaan Buchenwaldin "Kullekin ansionsa mukaan" -työleiriin, missä vangit valikoitiin kykyjensä mukaisiin tehtäviin. Mårtenson korkeasti koulutettuna tekniikan miehenä päätyi siten kokoamaan erilaisia sähköteknisiä laitteita Saksan sotateollisuuden tarpeisiin. Työpäivät olivat pitkiä, ravinto heikkoa ja olot muutenkin ankeat.

Sanna Lönnforsin kirjaansa varten tekemiensä tutkimusten mukaan Mårtenson todennäköisesti kohtasi loppunsa vankien siirtokuljetuksessa huhtikuussa 1945. Kymmeniä vankeja oli suljettu samaan härkävaunuun ilman ruokaa ja juomaa useaksi vuorokaudeksi. Valtaosa vangeista menehtyi ja näiden vankien joukossa olisi ollut myös Bertel Mårtenson.

Bertel Mårtensonin seikkailullisen lähes 450-sivuisen elämäkerran kirjoittaminen sai vauhtia kolmisen vuotta sitten Sanna Lönnforsin saatua yhteyden Tukholmassa Mårtensonin pojanpoikaan, jolta kirjoittaja sai runsaasti materiaalia kirjaansa varten.

Sanna Lönnfors

Sääntömääräinen kevätkokous

Kokous oli niin sanottu tilikokous, jossa tarkasteltiin edellisen vuoden toimintaa ja talouden hoitoa. Kokousväellä ei ollut huomauttamista asioiden hoitoon eikä myöskään toiminnantarkastaja Veijo Oinosella laatimansa toiminnantarkastuskertomuksen mukaan. Pienillä menoilla jäi viime vuoden tilinpäätös ylijäämäiseksi.

Muita asioita: Vuoden lopussa jäseniä oli 343 henkilöä, lisäksi kunniajäseniä 6, perhejäseniä 6 ja nuorisojäseniä 8. Mi-8 vitriinitoimikunta on viime vuonna keskeyttänyt toimintansa laihoin tuloksin. Muistomerkkiprojekti hyväksyttiin aikanaan yksimielisesti, mutta ajat muuttuivat vaikeiksi toteutukselle. Vitriinikeräyksen rahat on tallessa erillisellä tilillä odottamassa aikaa parempaa.

Retkisuunnitelmia on syyspuolelle ehdolla ainakin Tykistökillan mukana sotahistoriallinen retki Ilomantsin alueelle sekä killan omana retkenä tutustuminen Immolan uudistettuun Rajamuseoon. Kiltatalon yhden tuvan tyhjentäminen killan sekalaisesta varastotavarasta on alkanut. Tavoitteena on tehdä siihenkin Utin varuskunnan historian johonkin vaiheeseen liittyvä näyttelytila. Vastuullinen toimija selvinnee myöhemmin.

Ilmavoimien komentaja on myöntänyt Eino Rantalalle ja Hannu Kankkuselle Ilmavoimien kiltaristin heidän ansiokkaasta kiltatoiminnastaan.

Kouvolan seurakunnan entisen kirkkoherra Keijo Gärdströmin esitelmä 16.4.2024 kaatuneiden huollosta talvi- ja jatkosodan aikana

Teksti ja kuvat: Juha Ritari

Keijo Gärdströmin esitelmä oli tiivistelmä aiheesta, joka talvisodan syttyessä tuli meille jokseenkin uutena asiana ja kehittyi sotien aikana sellaiseksi, jona se pääpiirteissään toteutettaisiin tänäkin päivänä. Kansalaissodan kaatuneiden huolto on historiamme häpeätahra, etenkin sodan lopun jälkeisten punaisten, joiden kohtalona oli usein joutua teloitettuina yhteishautoihin syrjäisiin paikkoihin. Suojeluskunnat hoitivat valkoisten hautaukset asianmukaisesti silloin, kun se oli mahdollista.

Talvisodan alussa ei yhtenäistä vainajien huoltosuunnitelmaa ollut ja 8. joulukuuta Päämaja määräsi kenttähautauksen olevan menettelytapa. Kuitenkin jo kaksi päivää aiemmin II Armeijakunta oli ohjeistanut lähettää vainajat ensisijaisesti kotiin. Joulukuun 16. 1939 Päämaja julkaisi kaksi uutta uutta periaatepäätöstä, joiden mukaan toimittiin sotien ajan: 1. Kaatuneet kuljetetaan kotiseudulle mikäli se on mahdollista. 2. Sotilaspapisto vastaa kaatuneiden huollosta. Ketään ei siis kuolleenakaan tarkoituksella jätetty kentälle, ”kaveria ei jätetä ja kaikki tuodaan kotimaan multiin" periaatteella.

Vainajan kotimatka alkoi yksikkönsä omien miesten ja lääkintämiesten siirtämänä joukkosidontapaikkaan, jossa oli lääkintämiehiä ja joskus myös lottia. Henkilötietolappu kiinnitettiin vaatteisiin. Sieltä matka jatkui autolla kaatuneiden kokoamispaikkaan, josta edelleen jokaiseen armeijakuntaan perustettuun kaatuneiden evakuoimiskeskukseen (KEK), jota sotilaspapit johtivat. Siellä viimeistään vainaja pestiin, puettiin ja arkutettiin, lottien yksi rankimmista tehtävista sodissamme. Miehet hoitivat vainajien siirrot rintamalta keskukseen ja sieltä arkut kotipaikkaa lähinnä olevalle juna-asemalle. Sotilaan kotipaikan suojeluskunnan vastuulla oli loppumatkan sekä sankarihautauksen järjestäminen yhdessä omaisten, seurakunnan ja lottien kanssa. Joskus jouduttiin myös kenttähautaukseen. Yksiköt oli velvoitettuja vastaamaan kirjeisiin, jos omaiset pyysivät tarkempia tietoja läheisensä viimeisistä hetkistä.

Yleisimmät kaatumispaikat talvisodassa olivat Muolaa ja Äyräpää Karjalan kannaksella ja jatkosodassa Villavaara Laatokan Karjalassa, Porlammin motti, Summa ja Tali-Ihantala.

Sankarivainajien hautajaiset ovat jatkuneet lähes tähän päivään saakka aina kun entisiltä sotatoimialueilta sotilaiden jäännöksiä löydetään. Myös tunnistamattomiksi jääneet haudataan sankarihautoihin. Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys yhteistyökumppaneineen suoritti etsintöjä ja vainajien kuljetukset Suomeen vuodesta 1992 vuoteen 2022. Venäjän aloitettua hyökkäyssodan Ukrainassa, on toiminta rajan takaisilla taistelupaikoilla jokseenkin pysähtynyt.

Sotakamreeri, kapteeni evp Kalevi Sirenin esitelmä 12.3.2024:

Teksti ja kuvat: Juha Ritari

Moskovan rauhan ajan korpivaruskunnat Kaakkoisessa Suomessa sekä joukkojen perustaminen kesällä 1941.

Kalevi Siren on Kaakkois-Suomen sotahistoriasta kiinnostuneiden kavereidensa kanssa selvittänyt vähälle julkisuudelle jääneen talvisodan jälkeisen 14 kuukauden ajan 13.3.1940 – 25.6.1941 puolustusjärjestelyjä Kaakkois-Suomessa. Virallisesti tämä aika on Moskovan rauhan aikaa mutta vakiintuneeksi käytännöksi ajalle on muodostunut nimitys ”välirauhan aika”.

Talvisodan päättymisen jälkeen yleistilanteen pysyessä Suomessa uhkaavana sotatilalaki pidettiin edelleen voimassa, Mannerheimilta ei siirretty ylipäällikkyyttä tasavallan presidentille, varusmiesten palvelusaika pidennettiin kaksivuotiseksi, reserviläiset kotiutettiin vaiheittain ja Etelä-Karjalan ja Kymenläänin uuden rajan tuntumassa olleet kunnat määritettiin sotilashallintoalueiksi. Tämä merkitsi muun muassa siviileille liikkumisrajoituksia, tiesulkuja ja henkilöllisyyden tarkistuksia sekä rinnakkaiseloa sotaväen kanssa.

Karjalan Kannakselta vetäytyneet 1. – 5. Divisioonien joukot ryhmitettiin 1. – 5. Prikaateiksi kesän 1940 aikana puolustuksen tulevaan pääasemaan (Salpalinja) sekä pääaseman ja valtakunnan rajan väliselle alueelle, johon tuli muodostaa kyky sitkeään puolustukseen. Puolustusvoimien koko vahvuus oli elokuussa noin 110 tuhatta miestä, josta näihin prikaateihin itärajan tuntumaan jäi noin 70 tuhatta miestä ja heistä oli varusmiehiä noin 55 tuhatta. Loppu koostui kantahenkilökunnasta, ylimääräiseen palvelukseen palkatuista reservin upseereista ja aliupseereista sekä värvätyistä. Varusmiehet saivat sotilaskoulutusta 1-3 päivänä viikossa, muun palvelusajan he tekivät kenttälinnoitteita, taisteluhautoja ja esteitä. Aluksi joukot asuivat pääosin teltoissa, seurojentaloissa, kouluilla ja maataloissakin. Näiden prikaatien majoittamiseksi ryhdyttiin muodostamaan uusia varuskuntia elementeistä koottuihin parakkeihin. Kussakin prikaatissa oli 2-5 varuskuntaa. Tyypillinen korpivaruskunta käsitti upseerikylän, 4-5 parakkiparitaloa (3h+k), aliupseerikylän sisältäen 10-11 paritaloparakkia (2h+k huoneistoja) sekä noin 20-30 miehistökasarmia kukin neljällekymmenelle miehelle. Upseerit ja aliupseerit maksoivat asunnoistaan vuokraa. Näiden päälle tulivat parakkeja tukitoiminnoille, kuten saunoja, hevostalleja, ruokaloita ja varastoja. Näin kokonaan uusia, enimmäkseen pataljoonien tai patteristojen varuskuntia kohosi syksyn 1940 ja seuraavan talven aikana Virolahdelle, Miehikkälään, Luumäelle, Lemille, Lappeenrantaan ja Taipalsaarelle yhteensä noin 50. Näistä etenkin entisistä upseeri- ja aliupseeriasumuksista on tänäkin päivänä alueella jonkin verran jäljellä siviilikäytössä.

Korpivaruskuntien merkitys muodostui keskeiseksi kenttäarmeijan ryhmittäytymisessä kesäkuussa 1941. Sodan uhkan lähestyessä näiden joukkojen tehtävänä oli torjua mahdollisesti yllättäen alkava hyökkäys ja viivyttää tehokkaasti takarajana pääpuolustusasema Salpalinja, johon olisi sillä aikaa ehditty muodostaa kenttäarmeija. Kesäkuun 17. päivänä 1941 määrättiin yleinen liikekannallepano, jota oli jo edeltänyt näiden korpivaruskunnissa sijainneiden prikaatien (3000 – 5000 miestä) muodostaminen lyhyessä ajassa täysvahvuisiksi suojajoukoiksi kutsumalla reserviläisiä palvelukseen ja toteuttamalla ryhmittyminen pääpuolustuseman eteen viivytysasemiin. Jatkosota alkoi 25.6.1941, johon mennessä maavoimatkin suurimpana aselajinamme oli näin saatu nopeasti toimintakykyiseksi.

Syyskokous 7.11.2023

Teksti ja kuvat: Juha Ritari

Ennen sääntömääräistä syyskokousta Janne Salonen Ilmailumuseoyhdistyksestä (IMY) piti esitelmän Caravelle-projektista. Noin 1100 jäsenen IMY on perustettu Vantaalla 1969. Se on perustanut Suomen Ilmailumuseon 1972, rakentanut sen nykyiset tilat Vantaan Aviapolikselle sekä luovuttanut museon Suomen Ilmailumuseosäätiölle 1996. Suomen Ilmailumuseo on ilmailun valtakunnallinen vastuumuseo ja kuuluu Trafiikki-museoihin.

Reilut parikymmentä vuotta IMY:n piirissä on haettu sopivaa Suomessa käytössä ollutta suihkumoottorimatkustajakonetta museo- ja perinnekäyttöön. Tukholman Arlandan lentoaseman alueella vuodesta 1974 asti varastoituna ollut SAS:n entinen lyhyitä- ja keskipitkiä reittejä lentänyt Sud Aviation Se 210 Caravelle päätyi Ilmailumuseoyhdistyksen omistukseen 2022. Ennen kädenpuristusta IMY:n oli esitettävä vaikuttava todistusketju koneen omistajalle, Ruotsin valtion merimuseo ja kuljetushistorialliselle museolle, kuinka kone todella puretaan ja kuljetetaan pois Ruotsista. Syksyn 2021 aikana IMY onnistui kokoamaan tarvittavan tekniikan ja muista innokkaista moniosaajista koostuneen tiimin. Vantaan Aviapoliksen alueelle sille ei sijoituspaikkaa saatu, mutta Turun lentoaseman alueelta semmoinen löytyi näköyhteydellä matkustajaterminaaliin. Vuoden 2022 toukokuussa alkoi koneen purkamisen ja siirron esivalmistelut Arlandassa ja ensimmäinen purkuvaihe noin 15 hengen voimalla tapahtui 6.-16.6.2022 ja toinen 4.-8.7. 2022. Kone oli valmis kuljetukseen, mutta laivapaikat Kapellskär – Naantali-kuljetusrekoille oli tilattu keskikesän ruuhkahintojen jälkeiselle ajalle elokuun puolivälin jälkeen tapahtuvaksi. Kone siirtyi Pansiosta vuokrattuun teollisuushalliin kunnostusta varten ja Finnairin 1963 kuosiin maalattavaksi. Kesäkuun puoliväliin 2023 mennessä kone oli matkustamo-osaa lukuunottamatta riittävästi kunnostettuna Turku Airshow 2023 yleisölle esiteltäväksi. Koneen entisöinti jatkuu tänä vuonna talven tuloon asti ja taas ensi keväänä. Kesäisin ensi vuodesta alkaen Caravelle, joka vei Suomenkin matkustajalentokoneet suihkumoottorikaudelle, on auki yleisökohteena. Katso lisää: https://www.ilmailumuseoyhdistys.fi/

Kokousväelle tarjotun riisipuuron ja torttukahvien jälkeen varsinainen syyskokous sujui nopeasti. Jäsenmaksu laskettiin 28:sta 25 euroon, josta killalle jää liittotasojen maksujen jälkeen käyttöön 13 euroa. Killan jäsenmäärä on tällä hetkellä 360. Puheenjohtajaksi valittiin edelleen Lassi Viisanen. Hallitus on nyt uusien sääntöjen mukaan 6-jäseninen: Pekka Hyyryläinen, Jani Kortesluoma, Sakari Liikka, Eino Rantala, Petri Reunanen ja Esko Tilli. Riina Parkko jatkaa rahastonhoitajana ja toiminnan tarkastajaksi lupautui Veijo Oinonen, varalle Jussi Pakarinen. Toimintasuunnitelman runkona säilyivät Utin 100-vuotishistoriallisen näyttelyn ylläpito ja esittely, esitelmätilaisuudet ja retket. Roottori-jäsenjulkaisuun osoitettiin rahat kahden numeron painatukseen ja postitukseen jäsenille. HS-14 (Mi-8) –helikopterin säilytystilahanketta edistetään muilla tavoin kuin liian kalliiksi osoittautuneen vitriinihankkeen kautta, sillä sen rakennuslupaa ei jatkettu.

KOKOUS 10.10.2023

Teksti ja kuvat: Juha Ritari

Lokakuun esitelmäkokouksessa helikopterilentoupseerin uralta Ilmavoimien esikuntaan suunnittelijaksi siirtynyt Jani Kortesluoma kertoi miehittämättömästä sotilasilmailusta viimeisimpien kriisien valossa ja toiminnan kehityksestä Suomessa.

Tässä joitakin havaintoja esitelmästä. Entisten Neuvostotasavaltojen Armenian ja Azerbaidzanin välillä sodittiin alueista pitkään NL:n hajoamisen aikoihin 1990-luvun taitteessa, jolloin Armenia valtasi Vuoristo-Karabahin alueen Azerbaidzanissa. Sota syttyi uudestaaan vuonna 2020. Tuolloin Azerbaidzan oli varustautunut paremmin ja eteni nopeasti muun muassa käyttämällä israelilaisia miehittämättömiä ilma-aluksia (UAV) vastapuolen vastaavan varustuksen ollessa enempi kotikutoisen tasoista. Noin 6 viikon taistelujen jälkeen solmitussa rauhassa armenialaisille jäi pääosin Vuoristo-Karabah mutta joutuvat vetäytymään miehittämiltään Azerbaidžanin alueilta.Tästä konfliktista eteenpäin olemme saaneet todeta näiden erilaisten UAV-välineiden näyttelevän sotatoimissa merkittävää roolia. Ukrainan sodasta on saatu julkisuuteen runsaasti korkeatasoista kuva- ja videomateriaalia onnistuneista operaatioista etenkin pommitusiskuista kummaltakin osapuolelta. Voidaan todeta, että halvoilla laitteilla saadaan kalliiksi käyvää tuhoa vastapuolelle ilman omia henkilötappioita.

Suomessa UAV-toiminta on vuodesta 2015 lähtien ollut tiedustelupainotteista operointia lähes ajanmukaisilla laitteilla mutta vielä pienimuotoista. Nyt UAV-toimintaa ollaan muun muassa järjestelmällisen varusmieskoulutuksen kautta laajentamassa kaikkiin jalkaväen tapaan taisteleviin joukkoihin.

KOKOUS 7.3.2023

Teksti ja kuvat: Juha Ritari

Tiistain 7.3.kokouksen aluksi kokousväki seurasi katseella paririvissä Maija Fabritiuksen ja Lassi Viisasen kukkien laskua kotkapatsaalle. Näin kilta kunnioitti edellispäivän Ilmavoimien vuosipäivää. Vuosipäivää vietetään Ilmavoimien ensimmäisen koneen, Thulin Typ D -tiedustelukoneen, saapumisen vuosipäivänä. Ruotsalaisen kreivi von Rosenin Ilmavoimille lahjoittama kone siirtolennettiin Uumajasta Vaasaan 6. maaliskuuta 1918, joten nyt Suomen Ilmavoimat on 105 vuotias.

Esitelmän aiheena oli harjoitushävitttäjä Valmet Vihuri vahvalla liittymäpinnalla Utin historiaan. Ilmavoimien insinöörieverstiluutnantti evp Reini Valtosella oli kerrottavana runsaasti omakohtaista kokemusta Karjalan Lennoston Utin Vihuri-toiminnasta 1950-luvulla. Vihurin valmistussarjat I, II ja III katsottiin 1950-luvulla tarpeellisiksi, sillä lennostoissamme elettiin murrosvaihetta siirryttäessä sodan jälkeisen ajan pääkalustosta, kovasti kuluneista Messerschmitt Bf 109 G-koneista suihkukauteen De Havilland Vampireilla. Sotakorvaukset oli juuri saatu maksettua 1952 ja vasta tuolloin Suomi pystyi ostamaan pienen erän Vampireja Englannista. Vain osa Ilmavoimien teknistä henkilöstöä ja ohjaajia pääsi näin tulevaisuuteen kiinni.

Sen lisäksi, että Vihureilla saatiin vaikeina aikoina kaikissa Ilmavoimien yksiköissä pidettyä yllä peruslentotaitoa myös lentotekninen suunnittelu ja rakentaminen voitiin pitää hengissä. Näin meillä oli 1950-luvun lopulla kyky jatkaa Fouga Magistereilla aina Ilmavoimien alkuajoista tähän päivään saakka (Hornet ja NH90) jatkunut lentokoneiden lisenssivalmistus. Vihureita oli käytössä yhteensä 51 kappaletta 1951-1959. Sinänsä niitä pidettiin hyvinä koneina, mutta useisiin onnettomuuksiin jouduttiin niiden sota-ajoilta peräisin olleiden peruskorjattuinakin epävarmojen moottoreiden ja muiden laitteiden sekä prototyypin lyhyen (kiireellisen) koelento-ohjelman vuoksi. Vaikka seuraavaan valmistussarjaan tehtiin aina teknisiä parannuksia, jatkui Vihureiden onnettomuusputki koko käyttöajan. Tänä päivänä pidetään myös lentokurin osalta paljon tiukempaa mallia kuin tuolloin. Lentoturvallisuus on nykyisin ykkösasia. Tästä oli Valtosellakin esimerkkejä. Kuusitoista menetettyä Vihuria ja seitsemän kuolonuhria oli kuitenkin liikaa kansalaisille. Lehdistön kovan painostuksen vuoksi Vihurit poistettiin käytöstä ja romutettiin yhtä runkoa lukuunottamatta, joka on nähtävillä Suomen Ilmavoimamuseossa.

Killan esitelmäkokous 7.2.2023

Teksti ja kuvat: Juha Ritari

Utin Jääkärirykmentin Helikopteripataljoonan komentaja everstiluutnantti Jaakko Kauppinen kertoi kokousväelle varuskunnan tämän ajan toiminnasta. Reilun parinkymmenen vuoden lentouransa aikana Kauppinen on ehtinyt saada MD500- ja NH90-koptereiden lisäksi kokemusta myös rykmentin edellisestä kuljetuskopterista Mi-8:sta, jonka kehittyneempi versio oli himmeästi kuljetuskopterivaalissa mukana länsimaisten ohella. Vaikka nyttemmin esimerkiksi suunnilleen samankaltaisissa lentotoimintaolosuhteissa operoivat rajanaapurimme Ruotsi ja Norja omine NH90:n erityisvirityksineen ovat julkisesti pettyneet tähän eurooppalaiseen ratkaisuun, on tyyppi Suomen varusteluilla osoittautunut Maavoimien käytössä oikeaksi valinnaksi monialaisissa kuljetuskopteritehtävissä, pelastuspalvelussa, muiden viranomaistahojen kanssa yhteistoiminnassa kuin kansainvälisissä operaatioissakin. Kansainväliset tehtävät tulevat todennäköisesti jatkossa lisääntymään ja monipuolistumaan sisältäen myös riskialttiimpia tehtäviä. Viidentoista vuoden käyttökokemus tyypistä on luonut niin Helikopteripataljoonan omalle kuin Patriankin tekniikalle kyvyn selättää uuden helikopterityypin käyttöönottoon liittyneet ongelmat ja aina näiden niinkuin kaikkien muidenkin koneiden käytössä ilmenevät vikatilanteet. MD500 kevytkoptereiden toimintatapoja on niinikään kehitetty moneen muuhunkin kuin peruskoulutukseen.

Palkatun henkilökunnan määrä UTJR:ssä on hieman lisääntynyt ja varusmiehiä koulutetaan entiseen tapaan molemmista sapumiseristä, toinen erä vain on selvästi suurempi toista. Vuoden 2022 vuosisuunnitelma sai Puolustusvoimissamme yllättävän käänteen helmikuun 24. päivänä, jonka jälkeen Eurooppa ei ole enää ollut entisensä, mutta ne asiat jäivät sovitusti kokoustilaan.

Esitelmäkokous 1.11.2022

Teksti ja kuvat: Juha Ritari

Marraskuun kuukausikokouksessa Pasi Pirttikoski esitelmöi sotilaslaskuvarjohyppytoiminnan alkuajoista mukaan lukien viime sotiemme ajat. Hän on tutkinut aihepiiriä pitkään ja julkaissut hiljakkoin kattavimman alan suomenkielisen tietokirjan Varjoja Pohjolan taivaan alla. Jo I Maailmansodan aikana saksalaiset pudottivat linjojen taakse yksittäisiä vakoilijoita ja tihutyöntekijöitä. 1920-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ainakin Italiassa ja USA:ssa harjoiteltiin jo joukkopudotuksia. Neuvostoliitto oli 1930-luvulla kehityksen kärjessä aluksi neljän ja myöhemmin kuuden maahanlaskuprikaatin vahvuudella, 18000 miestä. Vuonna 1935 eräässä Neuvostoliiton sotaharjoituksessa pudotettiin 30:stä koneesta yhteensä 600 sotilasta ja seuraavana vuonna peräti 2500 hyppääjää. Tunnetuimpana massiivisista laskuvarjojoukkojen tuella suoritetuista operaatiosta lienee länsiliittoutuneiden suorittama Normandian maihinnousu syksyllä 1944.

Suomessa taktisten laskuvarjojoukkojen koulutus aloitettiin euroopan itsenäisistä valtioista aivan viimeisten joukossa vasta vuonna 1962, jolloin Laskuvarjojääkärikoulu perustettiin Uttiin. Toki pienehköjä laskuvarjohyppykursseja pidettiin kaukopartiomiehille vuodesta 1941 alkaen aina jatkosodan loppuvaiheisiin asti. Suomalainen PAK laskuvarjotehdas valmisti vuodesta 1934 vuoteen 1944 pääosin Ilmavoimien tarpeisiin pelastusvarjoja, joilla viime sotiemme aikana pelastui ainakin kuutisenkymmentä lentävään henkilöstöön kuuluvaa. Utissa ensimmäiset koehypyt suoritettiin vuonna 1927. Tuolloin 2-paikkaisesta Morane Saulnier M.S.50C-koneesta hyppäsi ensin italialainen Salvator-varjojen kauppamies Freri. Hänen jälkeensä ilmaan nousi ja hyppäsi kesken lennon koneesta pois kaksi suomalaista varjon kokeilijaa.

Lokakuun 4. 2022 Jyri Korhosen esitelmä Villavaaran taistelusta

Teksti ja kuvat: Juha Ritari

Syksyllä 1941 Suomen puolustusvoimien 4. Divisioonan tavoitteena oli omalta osaltaan edetä Maaselän ja Aunuksen kannaksen välissä Sortavala - Petroskoi linjalla osallistuakseen myöhemmin muun muassa Petroskoin valtaukseen. Syyskuun 14. – 26.9.1941 käytiin kovat taistelut neuvostojoukkoja vastaan lähellä tavoitetta Säämäjärven ja Petroskoin välisellä Villavaaran alueella. Taisteluihin osallistuneista 4. Divisioonan joukoista valtaosan muodostivat Kouvolan ympäristöstä kootut Jalkaväkirykmentti 5:n (Voikkaa ja Anjala) ja Jalkaväkirykmentti 25:n (Valkeala, Sippola ja Iitti) miehet. JR25 tunnetaan myös Piikkirykmentin nimellä. Taistelun kovuutta kuvaa sekin, että pelkästään Valkealan sankarihautausmailla, Valkeala, Tuohikotti ja Mäntysaari, lepää 29 Villavaaran taistelun sankarivainajaa. Petroskoi siirtyi useiden divisioonien eri osastojen voimin suomalaisten haltuun lokakuun 1. päivänä 1941.

Esitelmä herätti jälkikeskustelua, olihan monella paikalla olijoista liittymäpintaa esitelmän aiheeseen. Paikalla oli myös henkilö, joka 3-vuotiaana oli menettänyt isänsä Villavaarassa.

Kokouksen aluksi Aarni Hyttinen luovutti Aurinkolaivueen standaarin killan puheenjohtaja Lassi Viisaselle. Aurinkolaivue on Espanjan Aurinkorannikolla toimiva suomalainen ilmailuperinneyhteisö. Laivue teki jäsenretken Uttiin loppukesällä. He olivat niin vaikuttuneita täällä tehdystä perinnetyöstä, että lähettivät jälkikäteen standaarinsa huomionosoituksena killalle.

Utin Ilmakillan esitelmäkokous tiistaina 6.9.2022

Teksti ja kuvat: Juha Ritari

Kokouksen aluksi laskimme kukkalaitteen Kotkapatsaalle kunnioittaen näin Ilmavoimien vainajien muistoa. Ilmavoimien vainajien päivä on varsinaisesti syyskuun 7. päivä, mutta tänä vuonna perinteinen kukkien lasku yhdistettiin esitelmäkokoukseen. Killan hallituksen jäsenet Maija Fabritius ja Keijo Sorjonen laskivat kukat.

Esitelmä: Kouvolan punaiset kotkat

Illan esitelmöitsijä Jani Kortesluoma on useamman vuoden ajan tutkinut sisällissodan punaisen osapuolen lentotoimintaa Kouvolan ja Utin ympäristössä. Kouvolassa rautateiden risteysasemakaupungissa oli mm. punaisten Keskisen rintaman esikunta. Lähiseudut olivat pitkään punaisten hallussa ja kovien taistelujen aluetta. Ottaen huomioon Venäjän luonnollinen yhteys punaiseen osapuoleen ja Pietarin läheisyys, oli luonnollista lähettää Puna-armeijan 5. ilmailuosastosta erillinen joukko Suomeen tukemaan punaisia helmikuussa 1918. Pieni määrä Nieuport-lentokoneita venäläisine henkilökuntineen jaettiin osin Kouvolaan ja osin Tampereen lähelle. Kouvolasta sopiva toiminta-alue löytyi veturitallien eteläpuolisilta lumisilta pelloilta mekaanikoiden ja lentäjien tukeutuessa majoituksessa junan vaunuihin. Huhtikuun alkupäivinä hankien muuttuessa pehmeiksi ojitetuilla pelloilla oli uusi toimintapaikka löydetty Utista, jossa oli valmiiksi laaja paloaukea hevosten kilparatoineen, nykyinen lentokentän alue. Alue oli ollut muun muassa myös Venäläisen tarkk’ampujaprikaatin harjoitusalueena. Lento-osaston tuella, tiedustelulennoilla ja kevyillä pommitusjutuilla ei sotatoimien lopputulokseen ollut merkitystä. Valkoiset saivat vallattua Kouvolan seudut huhti-toukokuun vaihteessa ja venäläinen tukijoukko joutui vapunpäivänä 1918 pakenemaan Venäjälle Kotkan kautta laivalla. Koneiden vieminen lentämällä tai junalla osoittautui liian vaikeaksi. Ne poltettiin Utin aseman lähellä yhden epäkuntoisen Kaipiaisten asemalla varastossa olleen Spad-lentokoneen jäädessä muutamaksi vuodeksi Uttiin kunnostettuna Suomen Ilmailuvoimien käyttöön.

Jani Kortesluoma jatkaa edelleen Kouvolan seudun sisällisodan ajan lentotoiminnan perusteellista arkisto- ja muista lähteistä saatua tutkimustaan tavoitteenaan saada julkaistua mahdollisimman kattava kirja aiheesta. Nähdyn puolentoistatunnin esitelmän perusteella aineistoa on jo nyt koossa niin paljon, että kirjan julkaisu onnistuu. Jos jollakin on jotakin, vaikka sirpaletietoakin tuolta ajalta, kuten vanhojen ihmisten kertomuksia, valokuvia jne., ottaa Kortesluoma mielellään lisähavaintoja vastaan. Hänen yhteystietonsa saa ilmakillalta.

Utin Jääkärirykmentin vala 13.8.2022