Lendurit

---

• Sõjaaegsete Eesti Lennuväelaste Ühendus (SELÜ) 16.9.1992
• Yhteistyön kymmenvuotisjuhla 16...18.9.2002 Pärnussa
• Kiertopalkinnon luovutus 22.7.2004
• Ämarin muistomerkin paljastus 23.7.2004
• Kalju Reitelin hautajaiset 17.9.2004
• Hendrik Arron henkilökuva kirjasta "Eesti lendurit lahingute tules"
• Eesti lendurit lahingute tules (pdf, 224 sivua, 25Mb)"
• Viron lentäjät taistelujen tulessa, painos 10.10.2011 (pdf, 111 sivua, 6Mb)

Teksti ja kuvat: Juha Ritari

Sõjaaegsete Eesti Lennuväelaste Ühendus (SELÜ) 16.9.1992

Kymenlaakson Ilmakilta ry on luonut yhteyden Viron sodanaikaisiin lentäjiin kymmenen vuotta sitten. Näiden vuosien kuluessa on tavattu useita kertoja Virossa sekä Suomessa. Näistä tapaamisista kertokoot seuraavat kuvat.

Ensimmäiset yhteydet Viron lentäjiin saatiin Peter Murusalon kautta. Istumassa yhdistyksen puheenjohtaja Hendrik Arro. Kiltamme puuhamiehet yhteyden luonnissa olivat Juha Pulkkinen, joka on myös järjestänyt kaikki tapaamiset, ja Esko Laiho. Viron puolella tapaamisten käytännön järjestelyistä ovat vastanneet Veera ja Valdo Raag. Valdo on yhdistyksen sihteeri.

Saksan Ilmavoimissa palvelleet virolaiset lentäjät tuomittiin sodan jälkeen; useimmat saivat 25 vuoden pakkotyötuomion Siperiaan, josta heidät kuitenkin vapautettiin Stalinin valtakauden jälkeen. Osa lentäjistä pakeni ulkomaille heti Saksan antautumisen jälkeen ja vältti tuomion. Yhdistys on järjestänyt kaksi maailmanlaajuista tapaamista, joihin on tullut osallistujia aina USA:sta ja Uudesta Seelannista asti.11.8.1996 Kurtnassa pidetyssä tilaisuudessa heitä oli läsnä 83, Kymenlaakson Ilmakillasta oli mukana kolme henkeä.

Lisätietoja virolaisten lentäjien toiminnasta toisessa maailmansodassa saat Hendrik Arron kirjasta "Viron lentäjät taistelujen tulessa", kustantaja Vehari Oy. Alkuperäisteos "Eesti lendurit lahingute tules". (huom. 25Mb)

---

Yhteistyön kymmenvuotisjuhla 16...18.9.2002 Pärnussa

Kutsuimme virolaiset ystävämme kanssamme Pärnuun yhteistyömme 10-vuotispäivää viettämään. Heitä oli mukan 11 ja meitä 34. Juhlaillallisella luovutettiin Hendrik Arrolle, Kalju Alakülalle ja Valdo Raagille Ilmavoimien Kiltaliiton ansiomitalit. Menomatkalla kävimme luovuttamassa mitalin Kalju Reitelille, joka ei voinut osallistua juhlaan. Toisena päivänä teimme retken Riikaan, jossa tutustuimme mm. ilmailumuseoon.

Sivun alkuun

---

Kiertopalkinnon luovutus 22.7.2004

Ilmavoimien vuosipäivänä vuonna 1930 virolainen everstiluutnantti Wellerind luovutti kiertopalkinnon eversti Väinö Vuorelle kilpailtavaksi komentajan määräämällä tavalla. AERO, maaliskuu 1930. Malja jaettiin muutamana vuonna, mutta sitten se on jäänyt unohduksiin.

Kymenlaakson Ilmakillassa heräsi ajatus luovuttaa Viroon kiertopalkinto, jonka saajaksi päätettiin lentokoulutusyksikkö Viron Lennukolledz Tartossa.

Tallinnan keskustasta noin 20 kilometriä Tarton suuntaan Lagedin kylässä mutkaisten ja kapeiden teiden päässä virtaa joki, jonka yli johtaa jalankulkusilta. Sillan kaariosassa ”VABADUSE PARK” kuvastaa hyvin museon ideaa. Museon on perustanut Johannes Törs omilla varoillaan. Ulkoalueella on runsaasti vanhoja tankkeja, lentokoneita ja aseita ison puurakennuksen ympärillä. Rakennus on alun perin ollut presidentillisenä kesäasuntona ja tuhoutunut sodan aikana. Johannes Törs rakensi talon uudelleen ja perusti siihen museon.

Talon maan tasalla olevassa kerroksessa on hyvin monipuolinen sotahistoriallinen esineistö ja aineisto, jonka isäntä on itse rakentanut pysyväksi näyttelyksi. Alakerrassa on bunkkeri ja kestityspaikka, jossa pidettiin virallinen ohjelma ja lounas yhdessä virolaisten ystävien kanssa.

Sivun alkuun

---

Ämarin muistomerkin paljastus 23.7.2004

Viron lentäjävainajien muistomerkki paljastettiin ja vihittiin käyttöönsä Ämarin lentotukikohdassa perjantaina, 23.7.2004. Eversti Jukka Uhari oli hankkeen puuhamiehenä, ja rahoitus saatiin Virossa toimivilta yrityksiltä Ilmavoimien kiltaliiton toimesta. Muistomerkin paljastivat Viron puolustusvoimien komentaja ja Olli Kivioja Pilvenveikoista. Muistomerkin siunasivat kenttärovasti Sauli Keskinen ja Viron maa- ja ilmavoimien sotilaspastorit. Muistomerkki on kuvanveistäjä Kalju Reitelin tekemä.

Täydellinen kuva-albumi tapahtumasta on osoitteessa http://www.mil.ee/~fotek/gallery/view_photo.php?set_albumName=album49&id=aaa

Sivun alkuun

---

Kalju Reitelin hautajaiset 17.9.2004

Kalju Reitel oli nuori taideopiskelija, kun hän suoritti Saksan Luftwaffessa Liepajassa lentäjäkurssin ja sai 4.6.1944 lentäjätodistuksen. Hän lensi 11. Yöpommituslaivueen kolmannessa lentueessa. Pakollisten Siperian vuosien jälkeen hän omistautui taiteelle tehden useita muistomerkkejä ja veistoksia niin Viroon kuin ulkomaillekin. Tallinnan taideoppilaitoksessa hän oli opettajana 35 vuotta.

Kalju Reitel siunattiin Tallinnan Kaarlin kirkossa ja haudattiin Metsakalmistuun. Siunaustilaisuus oli komea ja hautaanlaskua säesti kaunis huilunsoittaja ja Ilmavoimat oli järjestänyt koko ajan kestävän ylilennon.

Sivun alkuun

---

Kymenlaakson Ilmakillan ja Viron sodanajan lentäjien yhdistyksen 20-vuotisjuhlatapaaminen 16. - 17. syyskuuta 2012.

Teksti ja kuvat: Juha Ritari

Taustaa

Jo 1930-luvulla pitivät Viron ja Suomen Ilmapuolustusliitot sekä ainakin Utin hävittäjälentäjät ja Viron sotilaslentäjät yhteyttä keskenään yhteisillä tapaamisilla ja kilpailuilla. Toinen maailmansota katkaisi nämä yhteydet Neuvosto-Eestin aikakauden ajaksi. Viron ilmavoimat liitettiin Neuvostoliiton lmavoimien yhdeksi laivueeksi vuoden 1939 miehityksessä. Puna-armeijan jouduttua perääntymään kesällä 1941 Viron sosialistisesta neuvostotasavallasta, eivät kaikki ”virolaislaivueen” sotilaat seuranneetkaan mukana vaan siirtyvät Saksan riveihin. Alkuun saksalaiset ottivat valikoivasti ilmavoimiinsa virolaisia. Vuoden 1943 aikana heille kävi selväksi, etteivät omat lentäjät riittäisi, joten sopivaa väkeä Viron ja Latvian ilmavoimista alettiin värvätä syksyllä 1943. Heitä varten perustettiin Latvian Liepajaan (Libau) ilmasotakoulu. Virolaisista muodostettiin 11. ja latvialaisista 12. Yöpommituslaivue. Saksan ilmavoimissa palveli yli tuhat virolaista lentäjää, tähystäjää, konekivääriampujaa ja mekaanikkoa ja heidän käytössään oli sodan vuosina 1942 - 1945 noin 150 lentokonetta. Ne, jotka eivät sodan loppumelskeissä onnistuneet katoamaan tai salaamaan yhteistyötään saksalaismiehittäjien kanssa, saivat 25 vuoden vankileirituomiot Siperiassa tai muualla kaukana Neuvostoliitossa. Stalinin kuoleman jälkeen 1955-vuoden lopulla annetun armahduslain perusteella koitti monien kärsimysten jälkeen hengissä oleville vapaus. He saivat mahdollisuuden sulautua neuvostoyhteiskuntaan ja päästä uuden elämän alkuun kotimaassaan. Lentäjille menneisyys säilyi tämänkin jälkeen taakkana; lentäminen oli heiltä kielletty harrastustoimintaa myöten.

Kymenlaakson Ilmakillan puuhamiehet, jo edesmenneet ilmavoimiemme mekaanikko Esko Laiho ja lentäjä Juha Pulkkinen, organisoivat killan ja Viron sodan ajan lentäjäveteraanien ensimmäisen juhlavan tapaamisen vapaassa länteen suuntautuvassa Tallinnassa 16.9.1992. Sen jälkeen tapaamiset ovat jatkuneet vuosittain keskeytyksettä. Juhlavuotta 2012 lukuun ottamatta tapaaminen on muotoutunut yhteiseksi Kymenlaakson Ilmakillan Viron veteraaneille tarjoamaksi jouluillalliseksi Tallinnassa.

Yhteistyöstä on seurannut muutakin, näyttävimpänä esimerkkinä Uttiin vuonna 1997 pystytetty Kotkapatsas. Sen on suunnitellut virolainen lentäjäveteraani ja kuvataiteilija Kalju Reitel. Pronssiin valettu kotka symbolisoi raskaasta taistelusta kotiin palaavaa lentäjää. Patsaan juurella on kivitauluihin kaiverrettuna kaikkien Suomen ilmavoimien sodassa kaatuneiden henkilöiden nimet.

Juhlaillallinen Viitna Körtsissä

Juhlavuonna 2012 Kymenlaakson Ilmakilta järjesti tapaamisen juuri oikean 20-vuotismerkkipäivän kohdalle. Killan retkivastaava Erkki Pöri oli ohjelmoinut kaksipäiväiseen retkeen paljon muutakin katsottavaa mm. perinteisestä kiertoajelusta poikkeavan Tallinnan sightseeing-kierroksen paikallisoppaan johdolla. Matka juhlaillallispaikalle, noin 70 km Tallinnasta itään sijaitsevalle Viitna Körtsin tavernaan, tapahtui mutkaisia teitä maaseutumaisemia katsellen. Mieleenpainuvat jaloittelupysähdykset tehtiin 3000 vuotta vanhan kalmiston luona ja Jägalan 50 metriä leveän ja 8 metriä korkean pystysuoran luonnollisen putouksen äärellä. Viitna Körtsissä ilmakillan puheenjohtaja Aarni Hyttinen kävi juhlapuheessaan läpi elettyä yhteistyötä ja tapaamisia sekä luovutti ”Ilmailuperinteen yhteistyötä yli Suomenlahden 16.9.1992 – 16.9.2012” -muistolaatan, johon oli liitetty ilmakillan lippu ja tunnukset, ilmakillan hopeinen Kotka ja Viron yöpommituslentäjien pöllölogo. Virolaiset lahjoittivat ilmakillalle oman muistolaattansa sekä Eesti Vabadusvoitlejale Liidu ajalugu 1992-2008 -teoksen eli Viron vapaustaistelijoiden liiton historiikin.

Toisena päivänä lentotukikohtavierailu

Tallinnan hotelliyöpymisen jälkeen juhlat jatkuivat Viron ilmavoimien päätukikohdassa Ämarissa, jossa ilmakilta laski kukkalaitteen Viron lentäjävainajien muistomerkille. Viron ilmavoimien asettama yhteysupseeri ja kaksi tukikohdassa työskentelevää upseeria esittelivät tukikohdan. Viron omat ilmavoimat ovat hyvin pienet. Heillä on muutamia yhteyslentoihin ja laskuvarjojääkäreiden pudotuksiin sopivia AN-2 -ja Wilga-koneita sekä joitakin helikoptereita. Naton jäsenvaltiona Viron ilmapuolustus toteutetaan muiden jäsenvaltioiden tuella. Tällä hetkellä Baltian maiden ja Naton kesken on sopimus ilmatilan valvonnasta vuoteen 2014 saakka. Sopimuksen mukaan tietyt Nato-maat toimittavat vuorotellen muutaman kuukauden jaksoiksi johonkin sopivaan Baltian tukikohtaan neljä torjuntahävittäjää ja 50-100 hengen tukihenkilöstön valvomaan ja tarvittaessa suojaamaan kaikkien Baltian maiden ilmatilaa. Jotkut valvontaa suorittavat valtiot ovat jo osoittaneet väsymisen merkkejä toimintaa kohtaan. Eräässä tv-haastattelussa Viron puolustusvoimien komentaja toivoikin Nato-kumppanuusmaa Suomenkin liittymistä rinkiin. Tiettyinä aikoina ilmatilanvalvontaa sekä monikansallisia harjoituksia operoidaan Ämarin tukikohdasta, jossa on nyt reilun kymmenen vuoden kehityskauden tuloksena modernit tilat tarvittaessa jopa 350-700 henkilölle sekä päivystyskoneille suojat ja huoltohallit. Ämarin 2750 m:n kiitotie sopii kaikelle Naton lentokalustolle ja kenttä on varustettu tarvittavilla huonon sään lähestymislaitteilla.

Ämarin muistomerkillä edessä vasemmalta sodan ajan lentäjät Hendrik Arro ja Kaljo Alaküla sekä mekaanikko Arvo Salumäe. Arro nuorimpana heitä valmistui vuonna 1944 Liepajan ilmasotakoulusta sotilaslentäjäksi 18-vuotiaana. Sodan jälkeen hän onnistui salaamaan menneisyytensä Saksan ilmavoimissa vuoteen 1950 saakka. Seuranneen vankileiriajan jälkeen hän jatkoi yliopisto-opintojaan ja väitteli vuonna 1968 tekniikan tohtoriksi. Hänestä tuli eräs Viron palavakivienergiatekniikan ylimpiä asiantuntijoita. Arro on kirjoittanut mm. virolaislentäjien sodista suomeksikin käännetyn kirjan ”Viron lentäjät taistelujen tulessa”. Alkuperäisteos "Eesti lendurit lahingute tules". (huom. 25Mb)

Sivun alkuun

---

Hendrik Arro

Hendrik Arro sündis 25. juulil1925. aastal Tallinnas, sõjaväelenduri pojana. Perekonnas, kus lendurite seltskond oli tavaline, kujunes ka noorukis sügav huvi lennunduse vastu. Nagu paljud tolleaegsed eesti noormehed, nii sai ka H. Arro ennesõda üldiselt inglismeelse kasvatuse - õppis Riiklikus Inglise Kolledžis ja oli ka skaut. Paraku sundisid Eestis 1940. - 1941. aastal toimunud sündmused teda nii mõningaidki oma seniseid seisukohti ümber hindama ja nii astus ta 1943. aasta märtsis 17 aastase vabatahtlikuna Saksa sõjaväes moodustatud eesti lennuüksusse – hilisemasse 127. (mere) Luurelennugruppi, kus, teenides tehnilise personali hulgas, sai lennukirelvuri väljaõppe.

1943. aasta suvel andis H. Arro avalduse lennukooli astumiseks ja sama aasta septembris suunatigi ta Liibavisse (praegu Liepaja) eestlaste ja lätlaste väljaõpetamiseks loodud lennukooli. Lennukooli lõpetas ta 1944. aasta juuni esimestel päevadel sõjaväelenduri kvalifikatsiooniga ja suunati seejärel 11. Öölahinglennugruppi, mille 3. lennusalga koosseisus osales lendurina 1944. aastal toimunud Eesti kaitselahingutes. Lendas nii Narva kui ka Tartu rindel. Oma esimesed lahingulennud sooritas 18 aastasena, olles üks noorimaist lenduritest eesti lennuüksustes. Kokku sooritas ta 63 lahingulendu. Lahingutegevuse eest sai pronks ja hõbe rindelennuspange ning 2. klassi Raudristi.

1944. aasta septembris lahkus lennuüksuse koosseisus Eestist ja tegi Saksamaal viibides kaasa kogu eesti lennuväelaste sõjatee - pärast lennuüksuse likvideerimist Heiligenbeilis 1944.a.oktoobris saadeti ta koos kogu ülejäänud lennuüksuse koosseisuga Frankfurti Oderi ääres, seal paiknenud Kunersdorfi lennubaasi, mis oli eesti lennuväelaste kogumispaigaks. Sealt saadeti valdav osa sinna kogutud eesti lennuväelasi s.h. ka H.Arro novembri algul edasi Taani, Esbjergi, nn. langevarjurite kooli, kuid juba 1944.a. detsembris suunati nad edasi Dortmundi, seal baseeruvasse 96-ndasse raske õhutõrje-suurtükiväe gruppi. 1945.a. jaanuaris-veebruaris tegi H. Arro läbi Schongaus paiknenud õhutõrje koolis tulejuhtimisseadmete kursused, mille lõpetamise järel suunati tagasi Dortmundi. 1945.a. märtsis saadeti Dortmundis paiknenud eesti lennuväelased edasi Hamburgi, 20. (eesti) relvagrenaderide diviisi tagavarapataljoni ja sealt peagi edasi Hirschbergi lähistele, 20. diviisi lahinguüksuste juurde, kus H. Arro teenis diviisi välitagavarapataljonis. Selle diviisi koosseisus langes ta 9. mail Tšehhoslovakkias sõjavangi, kus tuli üle elada ka nn. “Tšehhi põrgu”. Sõjavangist õnnestus tal Brno lähistel koos grupi kaaslastega aga varsti põgeneda ja, et läände minek osutus võimatuks, juba 1945. aasta suvel tagasi Eestisse seigelda.

Minevikku varjates õnnestus tal Eestis legaliseeruda ja asuda oma poolelijäänud õpinguid jätkama. 1946. aasta kevadel lõpetas ta Tallinna II keskkooli (Reaalkooli) ja sama aasta sügisel astus Tallinna Polütehnilisse Instituuti (Tallinna Tehnikaülikooli), kus õppis kütuste keemilist tehnoloogiat. 1950. aasta 30. septembril abiellus taJuta Pärnasaluga, kuid juba 7. oktoobril arreteeriti ja mõisteti teenistuse eest Saksa sõjaväes 25 aastaks vangilaagrisse. Kinnipidamiskohaks sai Kolõma (Magadani oblast), kus tal vangina tuli töötada elektrijaama ehitusel ja kullakaevandustes. Abikaasa Juta Arro lahutust ei võtnud vaid otsustas oodata.

Vangilaagrist vabanes Nõukogude Liidus 17. septembril 1955.a. välja antud amnestiaseadluse põhjal sama aasta novembris. Eestisse tagasipöördumise järel õnnestus tal jätkata õpinguid Tallinna Tehnikaülikoolis (TTÜ). Jätkus ka abielu Juta Arroga. Pärast ülikooli lõpetamist 1957. aastal on töötanud sama ülikooli soojustehnika kateedris teadurina ja üle 30 aasta soojustehnika teaduslabori juhatajana. Hendrik Arro rehabiliteeriti täielikult kui alusetult süüdimõistetu Eesti NSV Ülemnõukogu Presiidiumi 19.veebruari 1990.a. seadluse “Kohtuväliselt represseeritud ja alusetult süüdimõistetud isikute rehabiliteerimisest” § 1 p2 alusel ENSV Ülemkohtu otsusega 12.04.1991. a. nr. 11/2470.

1962.a. esimene abikaasa Juta Arro suri ja 1964.a. abiellus ta Selma Koppeliga, kes suri 1989.a. Kolmandat korda abiellus ta 2002.a. Sirje Kalamiga Soojusenergeetika kateedris ja teaduslaboris Ilmar Öpiku uurimisgrupis töötades hakkas H. Arro tegelema keeruliste omadustega kütuseid põletavate katelde küttepindade saastumis- ja korrosiooniprobleemidega. Peamisteks uurimisobjektideks kujunesid eesti põlevkivil ja Nazarovi pruunsöel töötavad katlad, kuid oli ka perioode, kus uuriti värvilise metallurgia (vasetööstuse) ettevõtete ning MHD-generaatorite utilisatsioonikatelde küttepindade saastumisega seotud küsimusi. Hiljem on uurimistööde temaatika laienenud ja lisaks küttepindade probleemidele on lisandunud uurimised mis käsitlevad elektrijaamade keskkonnaohutusega seotud probleeme (väävli sidumine ja suitsugaaside märgpuhastus, CO2heitmed ja sidumine tuhaväljadel, tuhaväljade keskkonnaohutus jne.).

1968. aastal, olles kujunenud Eestis tunnustatud spetsialistiks põlevkivienergeetika alal, kaitses H. Arro teemal: “Nazarovi süte ja eesti põlevkivi tuha üksikute komponentide rollist küttepindade saastumis- ja korrosiooniprotsessides” tehnikakandidaadi teaduskraadi (Ph.D). 1970. aastal sai ta ühe autorina (koos akad. I. Öpiku, prof. A. Otsa, I. Miku ja dots. L. Õispuuga) tööde tsükli “Põlevkivienergeetika teaduslike aluste väljatöötamine" eest Nõukogude Eesti preemia (Eesti riiklik preemia). On mitmesugustes Eesti, endise Nõukogude Liidu ja teistes välismaa teaduslikes väljaannetes ning konverentside kogumikes avaldanud üle 100, valdavalt energeetiliste katelde töötingimuste ja elektrijaamade keskkonnakaitsealaste küsimustega seotud teadusliku töö TTÜ Soojustehnika Instituudi vanemteadurina töötab ta ka veel käesoleval ajal.

Tallinna Tehnikaülikooli poolt on teda autasustatud teenetemedaliga “Mente et Manu”. 1997. aastal autasustati teda Eesti Vabariigi presidendi poolt 4. kl. Kotkaristiga, samuti on teda autasustatud Eesti Kaitseministeeriumi poolt Kaitseministeeriumi III kl. Teeneteristi ja Vabadusvõitleja medaliga, Eesti Õhuväe poolt aga Õhuväe teeneteristiga. 2000. aastal autasustati teda ka Ülemaailmse Eesti Vabadusvõitlejate Keskuse 3. järgu ja 2002.a. 2. järgu Teeneteristiga. Samuti autasustati teda 2002.a. Soome Ilmavoimien Kiltaliitto juhatuse poolt Ilmavoimien Kiltaliito medaliga.

Lisaks teadustööle on Eestis tuntud olnud ka hea sportlase ja spordikohtunikuna (vehklemine, purilend ja orienteerumine). Vehklemises tuli üliõpilasena Eesti ja Tallinna meistriks ja oli rida aastaid vabariigi koondvõistkonna liikmeks. Samuti on ta hiljem tegutsenud nii vabariiklikel kui ka üle Nõukogude Liidulise ja rahvusvahelise ulatusega võistlustel kohtuniku ja peakohtunikuna. Purilennuga hakkas ta tegelema 1957. aastal, mil tal vahepealset “poliitilist sula” kasutades õnnestus minevikku varjamata astuda Tallinna Lennuspordiklubisse. 1960. aastal, kui poliitiline õhkkond uuesti karmistus, keelati tal aga lendamine mineviku pärast jälle ära. Sellele vaatamata õnnestus tal lennuspordialast tegevust purilennukohtunikuna siiski mingil määral jätkata ning olla hiljem isegi mitmetel vabariiklikel ja Balti riikide purilennuvõistlustel peakohtunikuks. Orienteerumisega on tegelnud vanemas eas. On olnud üle 10 aasta Tallinna orienteerumisklubi “Orion” esimeheks (presidendiks) ja aseesimeheks ning paljudel, s.h ka rahvusvahelise ulatusega orienteerumisvõistlustel peakohtunikuks.

Pärast Eesti taasiseseisvumist asus kohe tegutsema ka Eesti Vabadusvõitlejate Liidus (EVL). Oli rida aastaid EVL Vanematekogu ja EV Tallinna Ühenduse (EVTÜ) Volikogu esimeheks. Käesoleval ajal on EVL juhatuse liikmeks. 1993. aastast kuni käesoleva ajani on olnud ka EVTÜ juures tegutseva Sõjaaegsete Eesti Lennuväelaste Ühenduse esimees. Lisaks sellele on oma põhitöö kõrvalt viimastel aastatel tegelnud ka sõjaajalooga. Selle tegevuse tulemusel ilmus ta sulest 1995. aastal raamat “Eesti lendurid lahingute tules” (täiendatud ja parandatud kordustrükid 1996. ja 2001.a.) milles antakse ülevaade eesti lennuväelaste sõjateest II maailmasõja päevil. 1999.a. ilmus raamat ka soome keelde tõlgituna. Oma vangilaagrielu kohta Kolõmal on ta kirjutanud raamatu “Retk maakera servale ehk kroonu küüdiga läbi “punaste” maa”, mis ilmus 2001.a. Samuti on ta lisaks erialal avaldatule kirjutanud üle 40 artikli, millistest osa on ka välismaal avaldatud, kus ta vaatleb II maailmasõjas Eesti vabaduse eest võidelnud meeste olukorda tänapäeva Eestis ning käsitleb mõningaid kaitseväega ja vabadusvõitlejate mälestamisega seotud aktuaalseid probleeme (eriti Vabadussamba küsimust).

Sivun alkuun

Lisätietoja virolaisten lentäjien toiminnasta toisessa maailmansodassa saat Hendrik Arron kirjasta "Viron lentäjät taistelujen tulessa", kustantaja Vehari Oy. Alkuperäisteos "Eesti lendurit lahingute tules". (huom. 25Mb)