25.6.1941

Jatkosodan ensimmäisenä aamuna 25.6.1941 klo 7.10 sai Selänpään kentälle sijoitettu Lentolaivue 24:n toinen Brewster-lentue hälytyksen Inkeroisten suunnasta lähestyvästä pommituskonemuodostelmasta. Kolme SB-2bis-lentuetta (18 konetta) suuntasi kohti Heinolaa, ja ylikersantti Eero Kinnunen ja alikersantti Heimo Lampi kävivät niiden kimppuun saaden kumpikin 2½ pudotusta tililleen. Luutnantti Jorma Sarvanto pudotti lisäksi yhden paluumatkalla olleen koneen.

Koneet kuuluivat 41. Lentodivisioonan 201. Pikapommitusrykmenttiin (201. SBP), jonka lentokenttänä oli Sumsk. Lammen Verlaan pudottaman koneen päällikkönä oli laivueen komentaja, majuri Fedor Ivanovitsh Panjushin, perämiehenä laivueen perämies, yliluutnantti Lev Nikolajevitsh Karasev ja ampuja-radistina vääpeli Vladimir Mihajlovitsh Trofimov. Toisen Lammen pudottaman koneen päällikkönä oli lentueen päällikkö, luutnantti Sergej Jegorovitsh Kishitshenko, ampuja-pommittajana luutnantti Nikolaj Stepanovitsh Goldovin ja ampuja-radistina alikersantti Semen Pavlovitsh Korobaev. Muissa pudotetuissa koneissa olivat päällikköinä laivueen varakomentaja, yliluutnantti Mihail Dmitrievitsh Jastrebinskij, lentueen päällikkö, luutnantti Petr Pavlovitsh Popov, laivueen komentaja, kapteeni Boris Alekseevitsh Stojlik, laivueen varakomentaja, yliluutnantti Kornej Arsenevitsh Slavgorodskij ja luutnantti Georgij Alekseevitsh Beljajev. Voidaan todeta, että matkaan oli lähdetty varsin kokeneella miehityksellä. Kaikkiaan 41. Lentodivisioona osallistui samana päivänä pommituksiin 50 SB-koneella ja 2. Lentodivisioona 24 SB-koneella.

SB-koneen pituus on 12,4 m ja kärkiväli 20,1 m. Koneen maksiminopeus oli 405 km/h 4500m korkeudessa, maksiminopeus 2000 m:ssä oli 360 km/h. Brewsterin maksiminopeus oli 478 km/h 4750 m korkeudessa. Muut Brewsterin tekniset tiedot.

FK Pertti Malinin yksityiskohtainen selostus päivän tapahtumista ja taustoista

Alikersantti Heimo Lammen kertomus taistelusta kirjastaan "Brewster-lentäjä"

Metsänhoitaja Ilkka Pukkilan muistikuvia kokemuksistaan Verlassa.

JälkinäytösVerlan Pitkäniemessä 7.10.2002

Selänpään lentokenttä rakennettiin huhti-lokakuussa 1940, ja e.m. lentue siirtyi sinne 20-21.6.1941 Vesivehmaalta, jonne laivueen kolme muuta lentuetta jäivät. Laivueen komentajana oli majuri Gustaf Erik Magnusson. Toiseen lentueeseen kuuluivat päällikön, kapteeni Leo Aholan lisäksi luutnantti Jorma Sarvanto, lentomestari Yrjö Turkka, lentomestari Veikko Rimminen, ylikersantti Eero Kinnunen, alikersantti Heimo Lampi, alikersantti Eino Peltola ja alikersantti Esko Myllymäki koneinaan 8 Brewster-hävittäjää. Lisäksi oli kullekin koneelle kaksi mekaanikkoa ja 12-miehinen kentänhuoltojoukkue.

JATKOSODAN ENSIMMÄISEN PÄIVÄN ILMATAISTELUT KYMENLAAKSOSSA

Pertti Malin
FK, Kymenlaakson Ilmakillan jäsen

Suomi Neuvostoliiton ilmapommitusten kohteena 25.06.1941

Saksa aloitti hyökkäyksen Neuvostoliittoon eli Operaatio Barbarossan 22.06.1941 aamunkoitteessa. Vaikka Suomi oli poliittisesti ja sotilaallisesti jo lähestynyt Saksaa, oli se vielä 25.06.1941 aamulla virallisesti rauhantilassa. Varotoimenpiteenä oli 17.06.1941 suoritettu yleinen liikekannallepano, mutta joukot olivat vielä puolustusryhmityksessä kaukana valtakunnan rajasta.

Torjuakseen ennakolta Suomen tulevaa uhkaa Neuvostoliitto aloitti yllätykseen pyrkivät laajat ilmahyökkäykset 25.06.1941 aamusta alkaen suomalaisia asutuskeskuksia ja lentokenttiä vastaan. Leningradin sotilaspiirillä oli käytössään yhteensä 1308 sotilaskonetta, joista hävittäjiä oli 901 ja pommikoneita 407. Lisäksi Itämeren laivastolla oli käytössään 656 taistelukonetta.. Kyseisenä päivänä neuvostoilmavoimat suorittivat suomalaislähteiden mukaan yhteensä 487 sotalentoa Suomeen menettäen yhteensä 27 pommikonetta. Niistä Joroisiin sijoitettu hävittäjälaivue 26 Fiateillaan (Fiat G 50) pudotti 13, Naarajärvelle sijoitettu hävittäjälaivue 28 Morane Saulniereillaan yhden ja Hyvinkäälle sijoitettu hävittäjälaivue 32 Fokkereillaan(Fokker D XXI) kaksi. Selänpään 1940 valmistuneelle lentokentälle neljä päivää aikaisemmin siirretyn hävittäjälaivue 24 2. lentueen Brewsterit (Brewster F 2 A-1, 8 konetta) pudottivat 11 konetta.

Neuvostolähteiden mukaan heidän pommikoneensa tekivät Suomeen 25.06.1941 263 lentoa ja hävittäjät 224 lentoa. Näihin lukuihin verrattuna 27 pudotusta ei ole kovin paljon. Selityksenä voi olla hyökkäysten yllätyksellisyys ja ilmavoimien viestitysongelmat havaintopisteistä hävittäjille kentillä. Esimerkiksi Vesivehmaalla sijoitetut hävittäjälaivue 24 kolme lentuetta eivät tavoittaneet ainoatakaan viholliskonetta, vaikka läheistä Heinolaa pommitettiin.

Kauniin ja helteisen kesäaamun 25.06. rauhan katkaisi Selänpään kentälle klo 7.10 saapunut puhelinhälytys: "Suuri pommikonemuodostelma Inkeroisissa. Suunta luoteeseen, lentokorkeus noin 1500 metriä. Koneet pudottaneet pommeja Inkeroisiin". Kyseisen pommikonemuodostelman varsinaisena kohteena lienee ollut Vesivehmaan kenttä ja siellä tukikohtaansa pitävät Brewsterit, mutta kohteeksi jouduttiin kesken lennon vaihtamaan varakohteeksi valittu Heinola, koska viidellä koneella Inkeroisiin tehty harhautuspommitus tapahtui puoli tuntia liian aikaisin ja Selänpään koneet ehdittiin hälyttää. Tosin Selänpään kentältä vain kaksi viimeksi ilmaan noussutta lentäjää, alikersantti Heimo Lampi ja ylikersantti Eero Kinnunen, havaitsivat pommikonemuodostelman ja ehtivät harventamaan sitä. Heinolaa pääsi silti pommittamaan 14 alun perin 18 koneesta. Heinolan ilmapuolustuskeskus sai hälytyksen vasta klo 7.34 eikä ehtinyt tehdä yleishälytystä ennen kuin pommit jo putoilivat kaupunkiin. Samana aamuna Heinolaa pommitettiin vielä klo 10.25 kahdentoista koneen voimin. Asuin- ja liikerakennuksia tuhoutui 18, surmansa sai 16 henkeä ja haavoittuneita arvioidaan olleen ainakin kolminkertainen määrä.

Selityksenä Heinolan pommituksille on esitetty kaupungissa ollutta päämajan yksikköä. Päämaja oli kuitenkin jo edellisenä päivänä siirretty Mikkeliin. On myös spekuloitu pommittajien erehtyneen luulemaan Heinolaa Kouvolaksi tai Lahdeksi tai, että kohteena olisi ollut Maitiaislahden rannalla sijainnut räjähdysainetehdas. Varakohdevaihtoehto tuntuu uskottavimmalta, koska kaupungilla ei ollut sotilaallista merkitystä. Liikekannalle pannut joukotkin olivat ehtineet jo lähteä kaupungista.

Kesäkuun 25. päivän 1941 ilmataistelut Kymenlaaksossa

Heinolaa pommittamaan menossa olevat pommikoneet (SB 2 bis) kuuluivat 41. lentodivisioonan 201. pommitusrykmenttiin, jonka lentokenttänä oli Sumsk Leningradin oblastissa 28 kilometriä lounaaseen Volosovon kaupungista. Kenttä oli sotilaskenttänä aina 1960-luvulle asti.

Alikersantti Heimo Lampi pudotti klo 7.20 muodostelman oikealta reunalta takimmaisen siipikoneen, joka putosi moottorit palaen ja täydessä pommilastissa pystysyöksyssä Ison Kortejärven pohjoispuolelle kodistani noin 500 metrin päähän (ns. Nisuksen kone). Putoamispaikan koordinaatit ovat 6776214, 3478282 (kkj). Surmansa saivat koneen ohjaaja luutnantti Kishitshenko,Sergej Jegorovitsh ampuja-pommittaja luutnantti Goldovin, Nikolaj Stepanovitsh ja ampuja-radisti alikersantti Gorobaev, Semen Pavlovitsh. Läheisen Nisuksen kylän pohjoislaidalla sotaharjoituksissa olleet ilmasuojeluyksikön Sysmästä ja Hartolasta kotoisin olevat sotilaat sammuttivat alkavan metsäpalon ja hautasivat lentäjien jäänteet yhteishautaan, jonka paikka vieläkin on löydettävissä putoamispaikan vierestä asettamani muistolaatan perusteella. Läheisen tien varteen olen asettanut myös taulun, jossa kerrotaan olennaiset tiedot ko. päivän tapahtumista. Vertaamalla muiden tuona päivänä käytyjen ilmataistelujen ajankohtia, on todettavissa kyseessä olevan alkamassa olleen jatkosodan ensimmäinen pudotus. Ensimmäinen se oli myös Heimo Lammelle.

Heinolan jo näkyessä Lampi keskittyi koko pommituslaivueen johtokoneeseen jossa hän päätteli komentajan olevan. Varsin dramaattisen takaa-ajon jälkeen hän nnistui ampumaan em. koneen Verlan Kamposeen. Surmansa saivat komentaja, koneen ohjaaja majuri Panjushin, Fedor Ivanovitsh, ampuja- pommittaja yliluutnantti Karasev, Lev Nikolajevitsh ja ampuja-radisti vääpeli Trofimov, Vladimir Jemeljanovitsh. Kone nostettiin järvestä samana kesänä. Kaksi lentäjää haudattiin läheisen Pitkäniemen kärkeen, josta ne 07.10.2002 siirrettiin pois huvilanomistaja kansanedustaja Markku Laukkasen toimeksiannosta ja haudattiin yöhemmin Uttiin venäläisten sotavankien hautausmaalle. Kolmannen lentäjän ruumis löytyi vasta elokuussa 1941 ja haudattiin Kamposen pohjoisrannalle pellon laitaan. Pitkäniemen kärkeen haudatut lentäjät saivat uittopuomista veistetyn muistopaalun, johon ajan henkeä kuvaavasti kirjoitettiin:” Tässä lepää kaksi ryssää, jotka saivat tarpeekseen haluamaansa maata”. Vuoteen 2002 mennessä hautapaikka oli kuitenkin päässyt jo niin pahasti unohtumaan, että se löydettiin vasta kolmannella kaivausyrityksellä. Lisätietoja.

Pommikonemuodostelman vasemmalta laidalta ylikersantti Eero Kinnunen pudotti peräjälkeen kaksi konetta, jotka putosivat Jaalan Siikavan Hyvikkään lammen rantaan, koordinaatit 6776804, 3473663 (kkj) (ilmeisimmin yliluutnantti Jastrebinskij, Mihail Dmitrijevitshin ohjaama kone, muut lentäjät tähystäjä luutnantti Kamkin, Vladimir Mihajlovitsh ja alikersantti Jefimov, Fedor Sergejevitsh) ja viereiselle Lentokonekankaalle koordinaatit 6776746, 3474142 (kkj). (ohjaajana luutnantti Popov, Petr Pavlovitsh, tähystäjänä luutnantti Zinovjev, Mihail Pavlovitsh ja konekivääriampujana kersantti Kurkov, Vasilij Dmitrijevitsh) Kinnunen joutui keskeyttämään taistelunsa ja palaamaan Selänpään kentälle saatuaan osuman vihollisen luodeista sormeensa. Haavereitta ei Lampikaan selvinnyt. Polttoainetta roiskui jaloille vuotavasta säiliöstä ja vasemman pyörän jarrunesteputki oli poikki.

Verlan ilmataistelun kuudennen koneen arvoitus ratkennut

Virallisten pudotustilastojen nojalla tiedetään, että 25.6.1941 noin klo 7.10- 7.45 välisenä aikana pudotettiin kuusi konetta, joista Kinnunen ja Lampi saivat tililleen 2,5 pudotusta kumpikin ja luutnantti Jorma Sarvanto yhden. Tapahtumien kulku perustuu Lampi-Turkka ”Viimeiset syöksykierteet” -kirjassa Lammen kertomaan, sota-arkistosta löytyviin Kinnusen ja Lammen taistelukertomuksiin, putoamispaikkojen koordinaattien osalta Jukka Vesènin paikannuksiin ja lentäjien henkilötietojen osalta Carl Fredrik Geustin antamiin tietoihin. Kinnusen taistelukertomuksen mukaan hän pudotti peräjälkeen kaksi konetta (Siikavaan) ja sai kolme savuamaan. Taistelukertomuksessaan Lampi kertoo ampuneensa alas kaksi konetta (Nisus ja Verla) ja saaneensa savuamaan kaksi.

Todennäköisesti Kinnunen ja Lampi ampuivat savuamaan samoja koneita. Yksi näistä lensi yhdellä moottorilla klo 7.45 Selänpään kentän yli. Sen kävi pudottamassa luutnantti Jorma Sarvanto Anttilaan. Putoamispaikan koordinaatit ovat 6768328, 3490685 (kkj). Helikopterikillan jäsenlehden "Roottorin" numerossa 3/2008 on Heimo Siiropään ja Jukka Vesénin mielenkiintoinen artikkeli koneen pudotuksesta.

Surmansa saivat koneen ohjaaja kapteeni Stojlik, Boris Aleksejevitsh, tähystäjä kapteeni Matvejenko, Pavel Anisimovitsh ja taka-ampuja/radisti kersantti Harkovskij, Jevgenij Vladimirovitsh. Viiden koneen osalta oli siis selvillä pudottajat ja putoamispaikat (Lampi/Nisus, Lampi/Verla, Kinnunen/Hyvikäs, Kinnunen/Lentokonekangas ja Sarvanto/Anttila). Monien sittemmin vääriksi osoittautuneiden vihjeiden nojalla sukeltajien vustuksella etsimme Jukka Vesénin kanssa kahtena kesänä turhaan kuudetta konetta Jaalan Karijärvestä. Arvoitus ratkesi vihdoin sotilasilmailuun erikoistuneen historioitsija Carl-Fredrik Geustin venäläisistä lähteistä saamien tietojen ja sota-arkistosta löytyneen lentäjän kuulustelupöytäkirjan nojalla. Sen mukaan SB kone N:o 3/224 putosi 40 km kaakkoon Mikkelistä. Koneen ohjaaja vanhempi luutnantti Slavgorodskij, Kornej Arsentjevitsh pelastui laskuvarjolla, jäi vangiksi 01.07.1941 lähetettiin vankileiri 2:een (Karvialle) ja kotiutettiin 21.10.1944 Neuvostoliittoon. Kaikki upseerivangit keskitettiin 1942 Köyliön sotavankileirille n:o 1.

Slavgorodskijn koneen miehistön kahdesta muusta jäsenestä surmansa saivat tähystäjä luutnantti Kuprianov, Jevgenij Vasiljevitsh (laskuvarjo ei ehtinyt aueta matalasta hyppykorkeudesta johtuen) sekä kersantti konekivääriampuja Artomonov, Jeremej Abramovitsh koneen mukana. Koneen putoamispaikka oli jäljitettävissä IV AK:n ilmavalvontapöytäkirjan 25.06.1941 avulla. Sen mukaan klo 7.30 lensi etelästä pohjoiseen viisi 2-moottorista vihollisen pommikonetta, joista yksi syöksyi palavana maahan Varpasen pysäkiltä n.4-5 km kaakkoon. Mikkelissä oli ilmahälytys klo 7.30 - 8.20. Mistään lähteistä ei kuitenkaan löydy mainintoja Mikkelin pommituksesta ko. aikana. Neljä ehjiksi jäänyttä konetta lienevät kääntyneet vähin äänin kotimatkalle.

Slavgorodskijn kuulustelupöytäkirjan mukaan pommikonemuodostelmaan kuului kolme yhdeksänkoneista lentuetta (yht.27 konetta, kuten myös Lampi ”Viimeisissä syöksykierteissä” mainitsee). Lentueet lensivät 50 - 100 metrin välein 2 km:n korkeudessa kiilamuodossa kolmikoneiset partiot järjestäytyneinä kolmion muotoon. Slavgorodskij kuului kapteeni Stojlikin johtamaan lentueeseen, jonka maalikohteena oli Mikkeli. Eri lähteistä saatuja tietoja yhdistelemällä on pääteltävissä, että juuri Stojlikin viimeisenä lentäneestä lentueesta Kinnunen ja Lampi pudottivat ennen sen kääntymistä Savon rataa seuraten Mikkeliin edellä kerrotut kolme konetta (Nisus, Hyvikäs ja Lentokonekangas). Molemmat kertovat ampuneensa savuamaan Sarvannon Anttilaan pudottaman neljännen koneen (Stojlik). Ilmavalvonnan pöytäkirjassa puhutaan viidestä koneesta, joista yksi savuava putosi. Stojlikin on täytynyt siis kääntyä takaisin ennen tuloaan ilmavalvonnan näkökenttään, joten Slavgorodskijn koneen täytyy olla Lammen ja Kinnusen yhteisesti pudottama kuudes kone.

Slavgorodskijn koneen putoamispaikan löytäminen maastosta ei enää kaiken paperityön jälkeen ollut kovin suuri ongelma. Mäntyharjulta löytyi oppaaksi lentäjäveteraani Ismo Partio, jonka opastuksella 26.04.2010 kävimme viiden miehen delegaationa tutustumassa putoamispaikkaan Kinnin kylän itäpuolella Väärän talon läheisyydessä, koordinaatit 6802064 ja 3497642 (kkj). Molemmilla kaatuneilla lentäjillä on haudoillaan paikallisten ihmisten pystyttämät muistokyltit. Artomonovin hauta on koneen putoamispaikan edessä. Kuprianovin hauta on 380 metrin päässä pohjoiseen koneesta paikalla, jonne hän putosi, koordinaatit 6802416 ja 3497480 (kkj). Ismo Partion kertoman mukaan Slavgorodskij onnistui pistoolillaan haavoittamaan olkapäähän pidättämään tulleen desanttijahdissa olleen partion johdossa ollutta luutnanttia. Lentäjä onnistui pakenemaan kuitenkin pidätysketjun läpi ja jäi vangiksi vasta 01.07.1941 (epävarman tiedon mukaan Savitaipaleella). Koneen putoamispaikan vieressä olevan talon emäntä oli pelästynyt perin pohjin luullen jo maailmanlopun olevan tulossa, siksi kova oli täräys."Roottorin" numeroissa 3 ja 4/2010 on Jukka Vesénin seikkaperäinen selostus koneen putoamispaikan etsimisestä ja koneen lentäjistä.

Muut aamupäivän ilmataistelut

Vilkkaan aamupäivän tapahtumiin kuului myös klo 8.05 (8.45?) kuuden viholliskoneen suorittama Selänpään kentän pommitus ilman merkittäviä tuloksia. Asialla oli Kerstovosta lähteneen 202.PikaPLeR:n lentue. Takaa-ajoon lähteneen lentomestari Yrjö Turkan onnistui pudottaa niistä kaksi, toisen Virolahden Kiiskinlahteen ja toisen Suomenlahteen.

Vielä klo 10.45 ilmavalvonta viestitti kolmesta SB 2- koneesta matkalla Luumäeltä länteen. Perään lähtivät Kinnunen, Lampi ja Turkka. Kinnunen pudotti yhden koneen Saveron Porkankylän Saveronjoen penkkaan ja toisen Vehkalahden Kitulaan ("Roottori" 1/2005). Kirjallisuudessa kerrotaan, että vasta vuosien kuluttua Lampi olisi eräältä Utin lentokentän laidalta tätä ilmataistelua seuranneelta silminnäkijältä saanut kuulla, että häneltä pilviin paennut vaurioitunut kone olisi pudonnut Kymijokeen ja että koneen jäännökset olisivat löytyneet ruoppausten yhteydessä Kymijoen pohjasta. Todennäköisesti kyse on Saveronjokea 1960-luvulla ruopattaessa ”uudelleen” löydetyt Kinnusen pudottaman koneen jäännökset. Toisaalta Venäjän arkistotietojen mukaan Kreskyä tukikohtanaan käyttänyt 2.PikaPLeR on ilmoittanut menettäneensä tässä kerrotun ilmataistelun aikaan kolme konetta ilmataistelussa Luumäen luona.

Tupolev SB 2 bis contra Brewster F 2 A-1

SB 2:n suunnittelu alkoi vuonna 1934. Tositoimiin kone ehti Espanjan sisällissodassa ja Suomen talvisodassa. Toisen maailmansodan alussa Neuvostoliiton ilmavoimien yhteensä 82 pommitusrykmentistä 71. rykmentillä oli käytössään Tupolev SB 2 (Katjuska eli Pikku Kati, venäläisittäin Skorotsnoi Bombardirovshik eli nopea 2-moottorinen pommikone), jossa oli 3-henkinen miehistö. Eri versioina konetta valmistettiin yhteensä 6831 kappaletta (6656, jos Tsekkoslovakiassa lisenssillä valmistettua B-71 sarjaa ei huomioida). Valtavat konetappiot pudottivat joulukuuhun 1941 mennessä Saksan rintamalla koneiden määrän 60 lentokuntoiseen. Suomen ilmavoimat saivat 24 SB 2 konetta sotasaaliina (8 talvisodan aikana pakkolaskun tehnyttä ja 16 Saksasta ostettua). Niitä käytettiin lähinnä tiedustelutehtäviin.

SB 2:n tekniset tiedot vaihtelevat lähteittäin. Wikipediassa koneen pituudeksi ilmoitetaan 12,27 m, kärkiväliksi 22,33 m (alussa 20,33 m) ja korkeudeksi 4,78 m, lentosäde 2300 km, lakikorkeus 9500 m. Huippunopeus saatiin nousemaan 424 km/h:sta 450-480 km/h:iin sarjatuotannon edistyessä. Koneen ensilennolla 07.10.1934 moottoreina oli kaksi ilmajäähdytteistä 9-sylinteristä 730 hevosvoimaista Wright Cyclone-moottoria. Joulukuun 30. päivänä 1934 kokeiltiin esisarjaan kuuluvia ranskalaisia Hispano-Suizan 760 hevosvoimaisia nestejäähdytteisiä 12-sylinterisiä V-moottoreita. Sarjatuotannossa moottoriksi tuli Klimovin Hispano-Suizasta kehittämä M-100A 860 hevosvoimainen moottori. Vuoden 1936 lopussa käyttöön otetulla M-103 moottorilla tehoja oli jo 960 hevosvoimaa. M-100 moottorilla varustettujen koneiden otsajäähdyttäjät korvattiin moottorin alla tunnelissa olevalla jäähdyttäjällä. Versio sai nimekseen SB 2-bis eli juuri tähän Kymenlaakson taivaalla suomalaiset hävittäjälentäjät pääsivät tutustumaan. Sillä tehtiin 02.09.1937 1000 kilon hyötykuormalla korkeuslennon maailmanennätys 12 246 metriä. Moottoritehojen noustessa pommikuormat voitiin nostaa alun 500 kilosta 1000 kiloon ja jopa 1500 kiloon. Vuoden 1938 tuotannossa olleisiin koneisiin alettiin asettaa liukukattoisen taka-ampumon tilalle pallonmuotoisia kk-torneja.

SB 2 oli metallirunkoinen vapaasti kantava keskitaso. Runko oli jäykkää kokometallia duraalijäykistein, -kaarin ja -levyin. Siivet olivat teräs- ja duraalirakenteiset. Laskutelineet olivat sisäänvedettävät ja laskusiivekkeet hydrauliset. Etuampumossa oli kaksi 7,62 mm:n SHKAS konekivääriä ja taka-ampumossa yksi samanlainen samoin kuin rungon alla olevassa ampumossa. Kuitenkin miehistö oli 3-henkinen. Laskennallisesta edistyksellisyydestään huolimatta kone oli heikosti panssaroitu ja siten helposti haavoittuva. Massatuotannosta johtuvat laatu- ja luotettavuusongelmat saivat lentäjät nimittelemään konetta surkeaksi tekeleeksi (svolotsh bezdarnaja).

SB 2 bisin vastapelureiksi nousseet Brewster F2A-1 hävittäjäkoneet (buffalot) oli tarkoitettu alun perin 1938 USA:n laivastolle tukialuskoneiksi, alkutilaus 54 kappaletta. Niistä Suomi osti talvisodan aikana huutokaupassa ainoana ostajana 43 konetta "vanhentuneena sotamateriaalina" (väärä väri), kikka, jolla kierrettiin asevientikielto. Koneet toimitettiin laivoilla paketoituina Stavangeriin Norjaan, josta ne toimitettiin junalla koottaviksi Ruotsiin Trollhättaniin. Talvisotaan koneet eivät ehtineet, mutta kevään ja kesän 1940 aikana ne saatiin Suomeen ja siten sopivasti käyttöön heti jatkosodan alussa.

Brewsterin moottorina oli 1000-hevosvoimainen Wright R-1820 Cyclone 9-sylinterinen tähtimoottori, jolla pystyi saavuttamaan 480 km:n maksiminopeuden 4750 metrin korkeudessa. Kärkiväli oli 10,67 m, pituus 8,05 m, siipipinta-ala 19,40 m2, paino tyhjänä 2020 kg, suurin lentopaino 2415 kg, aseistuksena 3x12,7 mm:n ja 1x7,67 mm:n konekivääriä.

Konetta valmistettiin yhteensä 509 kappaletta. Menestys Tyynenmeren taisteluissa oli surkea, mutta Suomessa taitavien lentäjien käsissä koneilla päästiin kunnioitettaviin pudotuslukuihin: 447 neuvostokonetta 19 menetettyä omaa konetta kohden, suhdeluku 23:1. Vertailun vuoksi todettakoon Messerschmittien pudottaneen 663 viholliskonetta. Omat menetykset olivat 21 konetta eli suhdeluku 31:1. Neuvostoliiton konetappioiksi arvioidaan jatkosodassa noin 1600 konetta ja suomalaisten tappioiksi 389 konetta.

Ilmataistelut maasta nähtyinä

Kirjoittajalla oli tilaisuus lähes 4-vuotiaana pikkupoikana omin silmin nähdä Heimo Lammin ensimmäisenä ampuman palavan koneen kuolinsyöksy ja kuulla räjähtävien pommien ja patruunoiden sotaiset äänet. Sen verran väkevä elämys oli, että ajoittain vieläkin näen unta putoavasta koneesta ja ohjaamon reunan yli kurkistelevasta ohjaajasta. Sotamuistona minulla on edelleen tähystäjä-ampuja Goldovinin karttalaukku. Sen sisältö karttoineen jouduttiin luovuttamaan sotilasviranomaisille.

äitini oli ehtinyt aamulla lypsää lehmät ja viedä ne laitumelle koneen putoamispaikalle. Onnekseen ne olivat jo ehtineet poistua paikalta ennen rysähdystä. äitini työnsi minut ja serkkuni Raimo Rajajärven kaapin alle turvaan. Seuraavaksi jouduinkin nuorukaisiässä olleen serkkuni Sakari Ahveniston pyörän tarakalla sotaa pakoon hänen kotiinsa Nisuksen Kantokoskelle. Koneen pudotessa Sakari oli tätini Martta Rajajärven kanssa multaamassa perunapenkkejä, kun räjähdysäänet saivat hevosen vauhkoontumaan ja juoksemaan aura perässään pihalle, jossa se vasta saatiin rauhoittumaan. Aamun ihmeisiin kuului myös läheisen Kortejärven yllä laskuvarjolla pelastautuva lentäjä (lentueen päällikkö Petr Pavlovitsh Popov ilmeisesti Siikavan Lentokonekankaalle pudonneesta koneesta). Lentäjä kieltäytyi antautumasta ja ampui pistoolillaan häntä etsimään lähetettyä kodinturvapartiota (Toivo Töyrylä, Arvo Eskola, Nestor Haimi ja Esko Weckman). Popov jouduttiin surmaamaan, ampujana Töyrylä. Lentäjä haudattiin Kortejärven länsirannalle ison maakiven juureen vesijätölle, josta ruumis on vuonna 2002 siirretty pois huvilanomistajien toivomuksesta.

Todennäköisesti Siikavan Lentokonekankaan koneesta yritti toinenkin lentäjä laskuvarjolla pelastautumista, mutta ilmeisesti liian matalan hyppykorkeuden vuoksi putosi "suutarina" maahan. Ruumis (kersantti Kurkov) haudattiin lähelle putoamispaikkaansa keskimmäisen Järvistenlammin rantaan. Myös Siikavan Hyvikkäälle pudonneesta koneesta teki lentäjä epäonnistuneen laskuvarjohypyn (todennäköisesti ohjaaja Jastrebinskij). Ruumis haudattiin Hyvikkäälle vievän pikkutien laitaan. Ruumis on siirretty myöhemmin tien korjausten vuoksi ilmeisesti Uttiin.

Ilmeisesti Siikavan Lentokonekankaan koneesta hypännyt kolmas lentäjä onnistui laskeutumaan varjollaan Siikavan kylän alueelle ja pakenemaan Huhdasjärvelle ja edelleen Siikakoskelle. Jostakin järven rannalla olleesta punaisesta mökistä, jossa vanha pariskunta oli hoitamassa kehdossa olevaa vauvaa, hän oli onnistunut "sosialisoimaan" sotilaspukunsa suojaksi pitkähelmaisen päällystakin. Saksaa osaava nuorimies oli liikkunut varsin rohkeasti Huhdasjärven kyläraitilla ja vaatinut Lauttapajan talosta (Mattila) soutuapua ylittääkseen järvikapeikon matkallaan itään. Sillä aikaa kun emäntä Ilta Mattila joutui opastamaan vierasta järven yli, talon pikkupoika Pertti Mattila lähetettiin hälyttämään partio karkurin perään. Vastarannalla emäntä oli jo hetken pelännyt pahinta, kun lentäjä oli pistänyt kätensä povitaskuunsa, mutta olikin emännän helpotukseksi vetänyt esiin vain kartan ja lähtenyt jatkamaan matkaansa. Herrasmiehenä lentäjä oli itse soutanut venettä. Lentäjä vangittiin myöhemmin Siikakosken eteläpuolella Pokin kylässä.

Suomalaiset sotilasviranomaiset yrittivät jäljittää lentäjän pakoreittiä ja käyttivät häntä myös kotonani. Ajankohdan tuntoja kuvaa sattuvasti paikalla olleen serkkuni Simo Aallon kuvaus lentäjästä: "Sehän oli ihan ihmisen näköinen". Haapalahden Merelässä samaiseen sotilaspartioon kuulunut vääpeli oli kieltäytynyt syömästä ryssän kanssa samassa pöydässä. Niinpä vanki pantiin syömään keittiöön lasten ja heinäväen kanssa. Samassa pöydässä ollut talon pikkupoika Erkki Siltanen muisteli ikämiehenä ihmetelleensä vangin tapaa viipaloida peruna ensin neljään osaan ja vasta sitten kuoria palaset käsin. Samaisen vangin tiedetään viettäneen yön Verlan patruunan pytingin kellarissa. Geustin mukaan vanki oli 16.01.1944 Ruotsissa ja palasi Neuvostoliittoon. Selityksenä Ruotsissa oloon voi olla se, että Köyliön upseerivankilasta tiedetään useiden vankien paenneen etenkin vuonna 1944, jolloin sodan loppuminen jo häämötti ja monet pelkäsivät Stalinin uhkaamia tuomioita, ks. esim. Köyliö-seuran 2008 julkaisema kirja ”Se on ninko ihmine” sotavankileiri 1-Köyliö.

Päivän tapahtumat myllersivät pahasti Pohjois-Kymenlaakson asukkaiden elämää pitkäksi aikaa ja jättivät kansan muistiin paljon värikkäitä kertomuksia. Monista kodeista löytyy edelleenkin muistoesineitä pudonneista koneista. Lentokoneiden moottorien jyrinä, konekiväärien papatus ja putoilevat hylsyt ja laskuvarjoillaan leijailleet lentäjät synnyttivät paikoittain pakokauhua. Ilmasodan melskeiltä maastoutunut siikavalainen Jalmari Perttula näki kauhukseen mustan esineen syöksyvän taivaalta kohden. Maahan lähietäisyydelle pudonnut esine osoittautui kuitenkin onneksi vain lentosaappaaksi. Tunnollisena kansalaisena hän luovutti löytönsä armeijalle, sillä eihän parittomalla saappaalla ollut hänen mielestään käyttöä. Hätiköity luovutuspäätös tosin jälkeenpäin harmitti, kun saappaalle myöhemmin löytyi pari.

Siikavan rohkeat pikkupojat sen sijaan ehtivät Hyvikkään suohon pudonnen koneen luo ennen aikaihmisiä ja ehtivät veitsillään irroittaa taka-ampumosta kuolleen lentäjän selästä laskuvarjon ja piilottaa sen. Myöhemmin he kuitenkin luovuttivat saaliinsa kylän naisille, jotka ompelivat varjon silkistä hienoja alusvaatteita itselleen. Pojilla oli käytössään myös konekivääri, jonka he vielä saivat kertatulella jopa toimimaan. Suutariksi jääneestä palopommista he ruuvasivat sytyttimen irti ja onnistuivat saamaan aikaiseksi viiden kuuden metrin hitsausliekkiä muistuttaneen soihdun.

Suojeluskuntien ohjeistus

Ensimmäisen sotapäivän tapahtumia valottaa osaltaan voimassa olleet ohjeet talvisodan ajoilta. Suojeluskunnan piiriesikunta Kouvolasta lähetti jo 16.01.1940 ohjeet ilmahälytyksistä ja pudonneista lentokoneista alaisilleen paikallisosastoille:

"Vangit lähetetään vartioituina piiriesikuntaan. Vankien ja surmansa saaneiden tavarat luetteloidaan ja lähetetään piiriesikuntaan. Lentokoneiden ja niiden osien keräämisestä ja luovuttamisesta antaa piiriesikunta kussakin tapauksessa erikseen lähemmät määräykset. Surmansa saaneiden hautaamisesta määrää samoin piiriesikunta."

Piiriesikunta antoi 02.02.1940 lisäohjeita:

"...periaatteessa kylläkin on pyrittävä ottamaan laskeutuneet lentäjät elävinä vangeiksi, koska jo on saatu ja edelleen voidaan heiltä saada ilmapuolustuksellemme tärkeitä tietoja. Koska ko. henkilöt eivät kuitenkaan tunne eivätkä noudata alkeellisimpiakaan oikeussääntöjä, vaan useimmiten esiintyvät villien alkuasukasheimojen petomaisimmalla tavalla, on kaikissa pidättämis-, kuljetus- ja vartiointitehtävissä noudatettava suurta varovaisuutta ja tarkkuutta sekä oltava aina valmiina tekemään kädet ylhäälle nostaneen ryssän vaarattomaksi, jos yrittää asetta käyttää. Suomalaisen suojeluskuntalaisen henki on liian kallis hinta jo toimettomaksi tuomitun roiston pidättämisen kiirehtimiseksi..."

Alikersantti Heimo Lammen kertomus taistelusta Heimo Lammen kirjasta "Brewster-lentäjä"

Suuri pommituskonemuodostelma Inkeroisissa - suunta luoteeseen

"Se on sillä tavalla, poika, ettei sitä tosi sodassa järjestellä paraatiletkoja tuolla kiitoradan päässä kun hälytys tulee, vaan on oltava salamana taivaalla ja siellä vasta värkkäiltävä muodostelmia - jos siihen sitten aikaa jää", neuvoskeli vanha lentomestari Yrjö Turkka minua, lentueen kuopusalikersanttia.
"Ja, herra kapteeni, eiköhän tuon pojan pitäisi saada suorittaa koneellaan joitakin maaliinammuntoja, kun se ei ole vielä ampunut laukaustakaan koko masiinalla", hän jatkoi kääntyen lentueenpäällikön, kapteeni Leo Aholan puoleen.

"Niinpä kai", vastasi kapteeni, "rakennetaan vaikka tuonne kentän laitaan maali, niin saa huomenaamuna ammuskella".

Tämä keskustelu käytiin kesäkuun 24. päivän iltana 1941 Selänpään lentokentän laidassa olevassa teltassa, johon osa majuri G. Magnussonin komentaman hävittäjälentolaivue 24:n toisen lentueen ohjaajista oli tilapäisesti majoitettu. Siitä, että Suomi seuraavana päivänä olisi jälleen sodassa, ei meillä ollut vähäisintäkään tietoa, vaikka tiesimmekin tilanteen taas kärjistyneen myös meidän kohdallamme. Komentajaltamme olimme saaneet tiukat ja selvät ohjeet välttää kaikkea sellaista toimintaa, joka voisi antaa aihetta selkkauksiin Neuvostoliiton kanssa. Muun muassa oli harjoituslentojen suorittaminen rautatielinjan Kouvola-Mikkeli-Pieksämäki itäpuolella ehdottomasti meiltä kiellettyä.

Seuraavan eli siis kesäkuun 25. päivän aamuna kello 7.10 pärähti lentueenpäällikön kenttäpuhelin kiivaasti. Mikähän hätä keskuksella nyt oli, kun noin ärhäkästi soitti?

"Suuri pommituskonemuodostelma Inkeroisissa. Suunta luoteeseen. lentokorkeus noin 1 500 metriä. Koneet pudottaneet pommeja Inkeroisiin."

Siinä sanoma, joka silmänräpäyksessä tempasi valveille vielä unessa olleet hävittäjälentäjät ja aiheutti teltassa kiivaan hälinän. Kuka etsi siinä mylläkässä kenkiään, kuka lentopäähinettään, kuka mitäkin, kun tavaroita ei ollut vielä osattu laittaa "taistelujärjestykseen".

Riuhtaisen housut jalkaani, mutta napittamiseen ei nyt ole aikaa, sieppaan puseron kainalooni ja lentopäähineen käteeni ja lähden juoksemaan kentän laidassa puiden välissä olevalle koneelleni minkä jaloistani irti saan. Siellä jo mekaanikkoni, alikersantti Andreas Donner, ja hänen apulaisensa sotamies Röksä saattavat tulisella kiireellä Brewster-hävittäjääni lähtökuntoon. Hyppään ohjaamoon, vetäisen siellä puseron päälleni ja lentopäähineen päähäni,ja samalla kone jo onkin valmis lähtöön. Vauhtipyörä ulvoo vihlovasti, kytken käynnistimen, ja parin pärskähdyksen jälkeen alkaa moottori jymistä.

Koe- ja lämmityskäyttöön ei ole nyt aikaa, sillä muistan hyvin kokeneen opettajani ohjeen: salamana taivaalle! Kaasu vain pohjaan, kyllä se moottori siinä lämpenee!

Kohta olen ilmassa jyrkässä nousussa. Ryhdyn ohjaamaan konettani ohjaussauva polvieni välissä, kiinnitän laskuvarjon hihnat, jotka lähtöhötäkässä jäivät auki, kytken sähkövirran sekä konekivääreihin että tähtäimeen sekä ryhdyn tutkimaan karttaa ja tekemään laskelmia pommikoneiden mahdollisesta kohtaamispaikasta. Muita omia koneita ei näy, vaikka huomasinkin Turkan ja ylikersantti Eero Kinnusen ehtineen startata ennen minua: he ovat harjaantuneet notkeiksi talvisodassa.

Olen juuri päässyt 1 500 metrin korkeuteen, kun yhtäkkiä huomaan pommikonemuodostelman putkahtavan esille aivan lähelläni etuvasemmalla olevasta pilviharsosta. Siinä keinuu moitteettomassa muodostelmassa 27 venäläistä SB-merkkistä pommituskonetta syvällä Suomen rajojen sisäpuolella. Ja kuitenkaan nyt ei ole sota - ei ainakaan minun tietääkseni. Kiepautan heti hävittäjäni pommikoneiden vasemmalle puolelle hiukan niitä korkeammalle. Olen vähän ymmälläni. Vilkaisen ympärilleni - omia sen paremmin kuin vieraitakaan hävittäjiä ei näy. Sydämeni jyskyttää jännityksestä ja käteni värähtelee hiukan ohjaussauvassa - alkavan taistelun tuntu väreilee joka solussani.

Käännän koneeni loivassa syöksyssä äärimmäisenä vasemmalla lentävän SB:n viereen. Haluan vielä varmistua siitä, ettei vain ole kysymys mistään erehdyksestä. Kaksoiskonekiväärin pitkä sarja, joka rätisee SB:n konekivääriampumosta minua kohti, on riittävän selvä vastaus. Tyrkkään ohjaussauvaa ja teen pienen koukkauksen alas päästäkseni pois konekiväärisuihkusta.

"Hyvä on", ajattelen, "naapuri ampui ensin, muodollisuudet on täytetty ja leikki voi siis minun puolestani alkaa."

Koukatessani olen tullut muodostelman oikean siiven taakse noin sadan metrin päähän sen äärimmäisestä koneesta. Matka on vielä liian pitkä - ainakin hävittäjäkurssilla saamani opetuksen mukaan -, mutta kun minulla ei ole mitään kokemusta hävittäjäni ampumaominaisuuksista, päätän ampua yhden koesarjan heti.

Kohta on SB:n vasen moottori valorengastähtäimeni piikin nokassa, nostan vielä karkeammalle jyvälle ja painan ohjaussauvassa olevaa sähkönappia. Neljän kaksitoistamillisen huumaava jyske tärisyttää ohjaamoa, ja runkokonekiväärien kitkerä ruudinsavu tunkeutuu nenääni. Taistelu on alkanut. Näen kuinka valojuovasuihku iskee suoraan kohteeseensa ja moottorista tuprahtaa musta savupilvi, jonka seassa leimahtelevat pienet punaiset liekit. Lopetan hetkeksi tulituksen ja otan noin 50 metrin etäisyydeltä koneen oikean moottorin tähtäimeeni. Lyhyen sarjan jälkeen palaa sekin.

Samalla huomaan, että SB:n konekivääriampuja tulittaa minua lyhyeltä etäisyydeltä minkä aseestaan irti saa. Potkaisen vasemmalla jalallani jalkapoljinta, kone tekee lähinnä lentooppilaalle tutun "lehmänkäännöksen", ja silloin annan konekivääreilläni jäähyväishyväilyn SB:n runkoon. Kone painuu pystysyöksyyn ja on kohta yhtenä valtavana tulimerenä. Katson kuin lumoutuneena sen jälkeen, kunnes kirkas leimahdus ja korkealle hulmahtava tulipatsas ilmaisevat sen tavanneen matkansa pään. Olen saavuttanut ensimmäisen ilmavoittoni.

Nyt ei kuitenkaan ole aikaa jäädä ihmettelemään, sillä hyökkäykseni johdosta entistä tiiviimmäksi vetäytynyt pommikonemuodostelma jyrisee yhä vain eteenpäin. Siellä häämöttää jo mitään pahaa aavistamatta pieni Heinolan kaupunki, joka kaikesta päätellen on määrätty muodostelman pommituskohteeksi ja jossa moni arkisissa askareissaan työskentelevä ihminen -kolmisenkymmentä, sain sittemmin tietää - elää parhaillaan elämänsä viimeisiä minuutteja.

Mielessäni välähtää ajatus, että nyt on pakotettava niin moni kone kuin mahdollista pudottamaan pomminsa metsään, ennen kuin muodostelma saavuttaa kaupungin. Hyökkään heti uudelleen muodostelman oikean siiven kimppuun, mutta nyt ei ole enää aikaa tarkkuustyöhön. Ammun patruunoita säästellen lyhyen sarjan ensimmäisen SB:n vasempaan moottoriin. Jo tuttu savupilvi ilmaisee sarjan osuneen. Kone pudottaa pomminsa, poistuu loivassa syöksykaarrossa muodostelmasta ja kääntyy yhdellä moottorilla lentäen takaisin. - Sen kohtalo päättyi paluulennolla luutnantti Jorma Sarvannon ampumaan konekiväärisuihkuun.

Isken uudelleen muodostelman kimppuun. Seuraava kone pudottaa pomminsa heti kun konekiväärieni valojuovasuihkut tavoittelevat sitä. Suihku lienee osunut konekivääriampumoon, koska tulitus sieltä lakkaa heti ja aseiden piiput osoittavat kohti taivasta. Seuraava kone saa sarjan moottoriinsa, joka alkaa työntää mustaa savua taivaalle. Jälleen putoavat pommit kohti maata, kone jää muodostelmasta ja kaartaa takaisin. - Senkin kohtalo täyttyi vaivalloisella paluulennolla. - Vielä kahta konetta tavoittelevat konekiväärisuihkuni, pommit putoavat, mutta vaurioitumisen merkkejä ei koneissa näy.

Nyt on oloni kuitenkin käynyt jo sangen kuumaksi, sillä sekä oikealta että vasemmalta nakuttavat kaksoiskonekiväärit lyhyeltä etäisyydeltä tulta niskaani, ja voin vain aavistella, mikä nikkeliverho viuhuu ympärilläni. Tyrkkään kaasuvivun pohjaan, teen koukkauksen ja tempaisen nousukaarrolla itseni ylös "aitiopaikalle" muodostelman oikealle puolelle.

Pyyhin hikeä kasvoiltani, raotan ohjaamon kuomua saadakseni hiukan raitista ilmaa ja katson muodostelmasta uutta kohtaa, mihin iskisin. Samassa huomaan toisen Brewsterin, jonka pyrstönumerosta tunnen ylikersantti Eero Kinnusen koneeksi, iskevän muodostelman vasempaan siipeen. Häikäilemättömästi se painuu aivan lähietäisyydelle, ja tuskin ehdin kunnolla tajuta mitä tapahtuu, kun kaksi SB:tä jo syöksyy palavina alas. Siinä vanha ilmataistelija näytti esimerkkiä, miten on iskettävä eikä joutavia näperreltävä.

Mutta mitä nyt? Kesken uutta iskua Kinnusen kone heilahtaa rajusti, sen nokka kääntyy suoraan maata kohden ja se syöksyy alas. Katson jännittyneenä syvyyteen sen jälkeen ja näenkin alempana koneen oikenevan ja ottavan suunnan kohti kotikenttää. - Palattuani lennolta sain kuulla, että SB:n konekiväärisuihku oli osunut Kinnusen koneen ohjaamoon ja Kinnunen oli tällöin haavoittunut lievästi käteen.

Näen Heinolan olevan jo miltei suoraan alapuolella ja tajuan, ettei minulla ole enää mitään mahdollisuuksia estää pommitusta. Etsin silmilläni uutta hyökkäyskohdetta. Muodostelmaa johtaa kolmen koneen partio, ja päättelen, että kärkikoneessa istuu koko muodostelman päällikkö. Teen silloin äkillisen mutta lujan päätöksen: ammun johtokoneen alas, maksoi se minulle mitä maksoi!

Samalla kun olen tehnyt päätökseni, olen jo ryhtynyt sitä toteuttamaan. Syöksyn muodostelman alle moottori täydellä kaasulla vetäen, käännän samaan lentosuuntaan ja olen kohta takaviistossa alhaalla johtopartion takana. Vedän ylös kohti johtokonetta ja kumarrun lähemmäksi tähtäintä saadakseni johtokoneen varmasti "istumaan" tähtäimen piikille.

Maali suurenee suurenemistaan. Nyt! Jälleen tärisyttävät kaksitoistamilliset konettani ja tuliset piiskat ampaisevat kohti maalia. Näen suihkun miltei hipaisevan koneen vasenta moottoria, mutta menevän ohi.

Olen tullut samaan korkeuteen kuin maalini, ja minun on lopetettava tulittaminen ja tarkistettava tähtäystä. Nyt kimmahtavat valojuovat taas koneestani, näen suihkun pyyhkäisevän SB:n vasenta moottoria niin että se alkaa heikosti savuta. Mutta nyt minulle tulee äkkiä muuta tekemistä.

Koko ajan ovat kärkipartion konekivääriampujat syytäneet minua kohti kiivaita sarjoja, mutta eivät ole osuneet. Nyt kärkipartio saa pikaista apua siipipartioilta. Huomaan äkkiä olevani miltei motissa. Kaikkialla ympärilläni keinuu pommikoneita, jotka syöksevät minua kohti tulta yhtenä tuiskuna. Sukellan kiivaasti, sillä tuhoutumiseni tässä leikissä olisi muuten vain hetken asia.

Mutta johtokonettani en jätä. Sen on tultava alas! Sille julistamani kuolemantuomio on järkähtämätön.

Käännyn jälleen uuteen iskuun ja huomaan samassa johtokoneen irtautuneen muodostelmasta. Se on parhaillaan jyrkässä syöksyssä nokka pommittajien tulosuuntaan päin. Nähtävästi sen vasen moottori on vaurioitunut niin pahoin, ettei kone enää voi pysyä muodostelmassa, ja nyt se yrittää syöksymällä päästä eroon minusta. Pomminsa se on huitaissut menemään taivaan tuuliin.

Nyt en siekaile hetkeäkään, vaan miltei silmänräpäyksessä käännän koneeni jyrkkään syöksyyn ja ryhdyn tavoittamaan jatkuvasti alaspäin painuvaa SB:tä. Sen ilmeisenä tarkoituksena on lentää aivan pintaan, niin etten pääsisi iskemään sen kimppuun altapäin vaan sen verran yläviistosta, että sen konekivääriampuja voisi esteettä tulittaa minua. Otan moottoristani irti viimeisenkin voimanrippeen ja tavoitan nopeasti SB:tä. Tämä leikki on saatava äkkiä loppumaan, jotta pääsisin ahdistelemaan vielä muita koneita niiden paluulennolla. - Mutta toisin oli nyt säädetty.

Olen enää noin sadan metrin päässä koneesta, kun se oikaisee pintalentoon. Samassa huomaan sen potkurien lapojen hitaasta pyörimisestä, että ohjaaja on asettanut moottorit tyhjäkäynnille. Huomaan myös konekivääriampumon piippujen törröttävän taivasta kohden, mikä on merkki siitä, että konekivääriampuja on jo jossakin taistelun vaiheessa saanut surmansa.

Yritän nyt saada SB:n tähtäimeeni, mutta sepä ei käykään päinsä, sillä suuri ylinopeuteni on tuossa tuokiossa vienyt minut miltei vauhtiaan tahallaan hidastaneen pommikoneen päälle. Painan koneeni nokkaa alas, mutta olen silloin vaarassa törmätä SB:n vasempaan siipeen. Etäisyyttä siihen on vain kymmenisen metriä. Vaikka koetan kaikin mahdollisin keinoin saada hävittäjäni nopeuden pienemmäksi, en pääse ampumaasemaan, vaan roikun aivan pommikoneen vieressä.

Samassa näen jotakin, mikä hyppäyttää sydämeni kurkkuun. Vain noin 30 metrin päässä minusta olevassa konekivääriampumossa keikahtavat piiput yhtäkkiä minua kohden, ja näen selvästi seisomaan nousseen ampujan silmät, kun hän tähtää minua. Vanha, jo ensimmäisessä maailmansodassa käytetty hämäyskonsti on onnistunut - ja siinä minä olen kuin tarjottimella, valmiina alas ammuttavaksi, kykenemättä ampumaan laukaustakaan vastaan.

En ehdi tehdä yhtään mitään, kun konekiväärisarja jo iskeytyy koneeseeni ohjaamon eteen. Kuulen paukahduksen, kun luoti osuu edessäni olevan oikeanpuoleisen runkokonekiväärin patruunavyöhön ja katkaisee sen. Toinen luoti pyyhkäisee jalkojeni edessä olevan bensiinitankin niittiriviä niin että pari niittiä lentää irti ja bensiiniä alkaa pulputa jaloilleni. Tajuan, että nyt on tuho lähellä, ja samalla tempaisen kaikki voimani ponnistaen jyrkän taisteluimmelmannin vasemmalle konekiväärisuihkun saattaessa minua tiiviisti. Vielä hetki, ja olen turvassa.

Nyt kimpaannun toden teolla. Ensin itselleni ja sitten äskeiselle ampujalleni. Tempaisen ohjaamoon pärskyvästä bensiinistä huolimatta Brewsterini jälleen kohti pommikonetta ja käyn kiukkuiseen syöksyyn. Ajatuksissani huudan vastustajalleni: sinä lähdet alas! Lähdet, vaikka kuinka temppuilisit! Vaikka Moskovaan asti tapellaan, mutta tältä reissulta et kotiisi palaa!

Pakotan itseni kuitenkin rauhalliseksi, otan SB:n jo kaukaa tähtäimen piikille ja lähestyn sitä nopeasti. Näen, kuinka äskeinen ampujani kääntää taas piiput minua kohti ja alkaa jo kaukaa ampua lyhyitä sarjoja. Hänen kanssaan siis ensin tilit selviksi! Otan konekivääriampujan tähtäimeeni, nyt näen hänet jo aivan selvästi, ja kun painan laukaisunappia, tiedän varmasti osuvani. Mies valahtaa ampumoon ja piiput nousevat pystyyn. Näen aivan läheltä, että nyt ei ampumossa enää näytelty. äsken minä, nyt sinä, se on sodan armoton laki, ehdin ajatella valmistautuessani antamaan koneelle viimeisen iskuni.

SB:n vasen moottori savuaa edelleen heikosti, mutta oikea vetää vielä täydellä teholtaan, kuitenkin enää vain hetken, sillä tuossa tuokiossa se on konekiväärisarjastani tulessa. Vielä yksi tuli-isku vasempaan moottoriin, ja siinä samassa kone kääntyy erään pienen järven yläpuolella alaspäin ja putoaa pystyasennossa järveen. Pari leimahdusta järven pinnassa, ja leikki on lopussa. - Laivueenkomentaja, everstiluutnantti Fedor Panjushin, oli lentänyt viimeisen lentonsa.

Teen kunniakierroksen paikan yläpuolella, vaaputan konettani rannalla huiskuttaville ihmisille ja käännän kotia kohti.

Hiljainen raukeus täyttää mielen.

Avaan ohjaamon kuomun kokonaan, sillä bensiinin katku alkaa huimata päätäni. Huomaan että jalkani ovat aivan märät bensiinistä, jota jatkuvasti räiskähtelee niittien rei'istä. Pieni kipinä vain, ja koneeni räjähtää kappaleiksi. Kuin unesta havahtuen huomaan äkkiä allani olevan luonnon kauneuden.

Olen pian kotikentällä ja alan tehdä laskua. Silloin saan kokea vielä viimeisen säpsähdyksen: päästyäni kiinni kentän pintaan painan kovasti molempien pyörien jarruja, mutta vain oikeanpuoleinen jarruttaa. Koneeni on vähällä kaatua siivelleen, ja vain voimakkaasti moottoria apuna käyttäen onnistun oikaisemaan sen. - Syy tähän löytyi myöhemmin, kun tutkittiin koneen taistelussa saamia vaurioita. Vasemman pyörän jarrunesteputki oli taistelussa ammuttu poikki, ja niinpä pyörä ei jarruttanut lainkaan.

Vielä lyhyt rullaus koneeni asemapaikalle, kaasu kiinni ja sytytys poikki.

Ensimmäinen sotalentoni on päättynyt.

Selostus Heimo Lammen ilmataistelusta on englanninkielisenä internetsivulla http://www.warbirdforum.com/lampi.htm

Muistikuvia 61 vuoden takaa kesäkuun lopussa 1941

Ilkka Pukkilan muistikuvia (v. 2002) taistelusta:

Jatkosodan alkajaisiksi Neuvostoliitto aloitti ankarat pommitukset suomalaisiin siviilikohteisiin aikaisin aamulla 25.6.1941. Asuimme tuolloin Mustanlahden koululla, jossa äitini oli opettajana. Koulun tiloissa ja lähialueilla ja lähimetsiköissä oli suuri määrä sotilaita, jotka olivat marssilla rintamalle ja pitivät muutaman päivän taukoa Verlaan menevän tien varressa. Miehet olivat Sysmästä ja Hartolasta. Joku otti valokuvankin ja lähetti myöhemmin rintamalta minulle kirjeen mukana. Niin kerittiin ystävystyä lyhyessä ajassa. Se oli 11-vuotiselle oskarinkokoiselle todella jännää aikaa.

Oli kaunis kesäinen aamu, kun idän taivaalta, Selänpään suunnasta alkoi kuulua lentokoneiden jyrisevä ääni. Miehet ja kalusto oli kiskaistu metsään tieltä ja pihalle ei ollut asiaa mennä tähystelemään. Pian alkoi mielettömän kova rätinä, jolloin lapset komennettiin koulun kellariin, enkä näin ollen päässyt seuraamaan varsinaista ilmataistelua. Kauaa ei karanteeni kestänyt ja kaikki oli jälleen rauhallista. Miesten seuratessa ilmataistelua metsän suojassa he kertoivat kahden ryssän koneen tuhoutumisesta ja syöksymisestä maahan. Toinen putosi varsin lähelle tarkkailupaikkaa eli noin kilometrin päähän Kamposen järveen ja toinen etäämmälle Jaalan puolelle Nisuksen kylän maastoon.

Paikalla olleet sotilaat soutivat välittömästi veteen pudonnutta konetta etsimään. Se löytyi helposti pitkän Kamposeen pistävän niemen takaa. He löysivät koneen sisältä yhden lentäjän ruumiin ja toisen vedestä aivan koneen läheltä. Kone oli tullut nokka edellä ja painunut syvälle pohjahlekkaan kuitenkin niin matalaan veteen, että 4-5 m koneen rungon peräosaa oli veden pinnan yläpuolella. Pian olin minäkin paikalla maitse Vannelahden kautta kiertäen, kun sotilaat olivat vieneet rannasta veneet.

Ennen illan tuloa Sotilaat kaivoivat haudan n. 10 metrin päähän rannasta harjun hienoon hiekkaan ja sinne löytyneet ruumiit haudattiin. Selkäpiitä tietysti karmaisi, kun ruumiita retuutettiin lentohaalareista hautaan. Toiselta lentäjältä oli rysähdyksessä hävinnyt pää tyystin tietymättomiin ja toiselta lentäjältä oli reittä myöten toinen jalka poissa.

Hauta peitettiin. Virttä ei laulettu mutta lakit otettiin päästä. Haudalle katkaistiin puomipuusta järeä pöllin pätkä, johon veistettiin kirjoitusta varten tasainen laikka. Siihen tekstattiin lause:

"Tässä lepää kaksi ryssää, jotka saivat tarpeekseen haluamaansa maata"

Tekstin sävy kuvannee myös tuon ajankohdan ja tilanteen henkeä, oltiinhan matkalla rintamalle ja odotettavissa oleviin koviin taisteluihin.

Päivittäinen soutu alkoi koneelle putoamispäivän jälkeen. Hohtimet ja vasarat mukana irroiteltiin koneesta monenlaista mielenkiintoista ja "tarpeellista" vehjettä ja kevytmetallia, joka saalis seurasi monissa muutoissa mukana kymmeniä vuosia, ei kuitenkaan 60 vuotta. Työmaa oli 11 -vuotiaan paratiisi. (Näin tuli tunnustus - rikos lie jo vanhentunut).

Noin kuukauden kuluttua nosti lämmin vesi vielä kolmannen lentäjän ruumiin pintaan. Se löytyi Jaalan puolelta Kamposen länsirantaan ajelehtineena. Tietämäni mukaan ruumis peitettiin samaan hautaan aiemmin haudattujen lentäjien kanssa. (Tämä tieto ei pidä paikkaansa, vaan hänet haudattiin Jaaalan puoleiseen rantaan).

Toinen alasammuttu kone, josta sotilaat tekivät havainnon putosi pommilastissa kalliolle Nisuksen kylän maastoon. Nisus oli kuitenkin silloisen elinpiirini ulkopuolella, enkä päässyt jälkiä näkemään. Siitä koneesta tuli yksi lentäjistä laskuvarjolla alas. Desantti saatiin helposti kiinni ja hän antautui vastarinnatta, vaikka olikin aseistettu - näin kerrottiin. Vankia säilytettiin joitakin päiviä Verlan patruunan kellarissa, ennen kuin sotilasviranomaiset hakivat hänet pois.

Laskuvarjo tuotiin koulun pihaan ja levitettiin pihalle ja näytti, että se peittää lähes koko pihan. Valkea hieno silkki koottiin tiiviiksi paketiksi eikä siitä sitten kovin suurta myttyä tullut.

Veteen pudonneen koneen hylyn nostoa en enää voinut seurata, enkä muista miten kauan nostoon kului aikaa ja kuinka kaikki tapahtui. Oli lähdettävä työmaalle - isän kotitaloon paimenen hommiin. Pyhät, arjet, koulun alkuun saakka.

Muistikuvat eivät ole varsin monipuoliset mutta tietyltä osin selkeät ja kirkkaat. Jännät kokemiset ja traagiset tapahtumat eivät ole kuluneet pois pitkänkään ajan myötä.

Espoossa 24. heinäkuuta 2002
Ilkka Pukkila

PS. Kamposen koneen putoamiseen liittyi tragikoominen tapauskin. Alakoulun opettajan vanhemmat olivat kesän vietossa koululla. Hortan pappa oli armoton kalamies. Hän oli tapahtuma-aamuna ongella niemen kupeella kaislikon reunassa. Kuulo oli papalla olematon, eikä hän tiennyt mitä ympärillä juuri sillä hetkellä tapahtui.

Laineet rupesivat yht'äkkiä kiikuttamaan venettä rajusti. Hinaaja Kamposeksi hän aiheuttajaa ensin luuli, mutta kiire tuli, kun hän huomasikin aivan lähellä metritolkulla lentokoneen pyrstöä vedestä törröttämässä. Kertoi tulleensa kovaa Mustalahteen.

Sama

Perinnepiirikartta, Verlan ympäristössä sijaitsevia paikkoja kartalla.

Jälkinäytös Verlan Pitkäniemessä 7.10.2002

Koleahkona lokakuisena maanantaiaamuna kokoontui parikymmenhenkinen joukko Kouvolan teknisen rikostutkimuskeskuksen, Kouvolan poliisilaitoksen ja Puolustusvoimien edustajia Verlan Pitkäniemeen, jossa oli tarkoituksena kaivaa sinne haudattujen neuvostolentäjien luut esille. Mukana oli myös lääninoikeuslääkäri ja Venäjän suurlähetystön apulaissotilasasiamies sekä Kotiseutuyhdistyksen ja Kymenlaakson Ilmakillan edustajat. Pitkäniemi kuuluu kansanedustaja Markku Laukkaselle, joten luonnollisesti hän oli mukana; olihan hän pannut koko ruljanssin liikkeelle saatuaan virikkeen Ilmakillan tällä paikalla pitämästä elokuun kuukausikokouksesta.

Parin turhan koekaivauksen jälkeen oikea paikka löytyi, ja kahdet luut saatiin kerätyksi talteen. Ne tutkitaan Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitoksella, jonka jälkeen ne luovutetaan Venäjälle, mikäli he niin haluavat. Kolmannen lentäjän hauta sijainnee järven toisella rannalla, ja sekin, kuten noin kymmenen muun venäläishaudan paikka on tarkoitus paikantaa.

Jälkinäytöksen jälkinäytös

Molemmat Verlasta kaivetut lentäjät ja heinäkuussa 2009 Karhusuon turvetyömaalta löydetty desantti siunattiin venäläisten sotavankien hautausmaalle Uttiin 16.12.2009. Siunauksen toimitti eläkkeellä oleva rovasti Martti Honkaselkä Haminan ortodoksisesta seurakunnasta. Paikalla oli edustajia Venäjän suurlähetystöstä, puolustusvoimista, poliisista, Kouvolan kaupungilta, Kouvolan evankelis-luterilaisesta seurakunnasta ja Suomi-Venäjä-seurasta.

---

Lainaus YLE:n uutisista

Kymenlaakso 16.12.2009 klo 18:08 | päivitetty 25.4.2012 klo 13:12

Luut siunattiin ortodoksisin menoin

Kolmessa pienessä laatikossa on kahden Verlan ilmaataistelussa kuolleen lentäjän ja Utin Haukkasuolta löytyneen desantin jäännökset. Ne siunattiin hautaan ortodoksisin menoin. Tilaisuuden järjesti Kouvolan evankelis-luterilainen seurakunta. Venäläisten sotavainajien siunaaminen on harvinaista.

-Suomalaisia sotavainajia olen siunannut, en vielä yhtään venäläistä, sanoo Kouvolan kirkkoherra Keijo Gärdström.

Toisen lentäjän henkilöllisyys on saatu selville. Hän oli majuri Feodor Panjushin. Panjushin ja koneen toinen lentäjä haudattiin heti koneen putoamisen jälkeen Verlaan, mutta kaivettiin maanomistajan toivomuksesta ylös kymmenen vuotta sitten. Siitä lähtien jäännökset ovat olleet Kouvolan poliisin huostassa. Omaisia Venäjältä ei ole löytynyt.

- Kyllä tietynlainen piste saatiin tutkimuksille, vaikka toisen lentäjän henkilöllisyys jäi selvittämättä. Näissä asioissa olemme s Neuvostoliiton aikaisen sota-arkiston varassa, ylikomisario Ilkka Höysti sanoo.

Kolmas vainaja on Utin Haukkasuolta viime kesänä (2009) löytynyt desantti. Poliisin arvion mukaan hänen laskuvarjonsa ei auennut.

Utin sotavankileiri on vaiettua historiaa

Sotavankien joukkohautaan Lepolan hautausmaan taakse on haudattu yli 500 talvisodan aikana ja sen jälkeen Utin leirillä kuollutta venäläistä sotavankia. Utissa oli talvisodan ja jatkosodan aikana suuri sotavankien järjestelyleiri, jossa varsinkin nälkätalvena -42 kuoli paljon vankeja kurjissa oloissa. Talvi oli kylmä, eikä ruokaa riittänyt suomalaisillekaan. Enimmillään Utissa oli toista tuhatta sotavankia. Heidän joukossaan oli 200 naisvankia.

-Osa vangeista teki raskasta työtä. He korjasivat Kouvola - Lappeenranta - tietä, louhivat pommisuojia ja sammuttivat pommitusten aiheuttamia tulipaloja, opetusneuvos Sakari Viinikainen kertoo.

Suomessa oli talvi- ja jatkosodan aikana kaikkiaan 65 000 venäläistä sotavankia. Heistä kolmannes kuoli vankeudessa. Sotavankileirejä eri puolilla maata oli 32. Niistä ei Suomessa paljoa puhuta.

-Suuri osa vankikuolemista johtui varmasti huonosta kohtelusta, Viinikainen arvelee. -Ei sellaista haluta muistaa.

Lähde: YLE / Kymenlaakso, Anna-Leena Ilmarinen

---

Selänpään lentokentän muistomerkki

Muistomerkki paljastettiin 2.8.2003. Paljastuspuheen piti Puolustusministeriön kansliapäällikkö kenraaliluutnantti Matti Ahola, jonka isä Leo Ahola oli Selänpäähän jatkosodan alussa sijoitetun Lentolaivue 24:n kakkoslentueen päällikkö. Muistomerkki on omistettu erikoisesti Selänpään kentältä käydyille jatkosodan ensimmäisen päivän menestyksekkäille ilmataisteluille, mutta myös yleisesti Brewster-hävittäjille ja -miehistöille. Samalla vietettiin Valkealan Elovalkeitten ilmailupäivää, joten juhlaväkeä oli paikalla pari tuhatta. Mikäli liikut näillä kulmilla, poikkea katsomaan!

---

Heimo Lampi - hävittäjälentäjä ja hovioikeuden presidentti

 24' 17"