Sunnuntai 19.11.2017
UTIN ILMAKILTA ry UTTI 

Rainer "Kille" Palmusen lapsuuden kokemuksia Utin kentän liepeillä

GoTop

kille
Rainer "Kille" Palmunen

Tietokirjatoimittaja, filosofian maisteri Rainer "Kille" Palmunen kuoli rajun sairauden murtamana 25. maaliskuuta 2009 Kouvolassa 73-vuotiaana. Hän oli syntynyt 28. kesäkuuta 1935 Valkealassa.

Sota-ajan lapsuuskokemukset Utissa eivät unohtuneet Rainer Palmuselta koskaan. Hän oli kiinnostunut sotahistoriasta ja toimitti lukemattomia sotaan liittyviä teoksia.

Palmunen valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1965 pääaineenaan englantilainen filologia.

Elämäntyönsä hän teki kustannusyhtiö Valittujen Palojen tietokirjatoimittajana, osaston päällikkönä ja kotimaisten tietokirjojen erikoistoimittajana. Hän oli elävä legenda koko kansainvälisen Reader's Digestin piirissä.

Työtoverina ja esimiehenä Rainer Palmunen oli rakastettu. Hänen hyväntuulinen huumorinsa leimasi koko osaston työtä. Hän kunnioitti ihmisiä sekä piti toimittajiensa ja avustajiensa puolta.

Hän säilytti aina luomiskykynsä ja pursuili uusia kirjaideoita – kirjoja myytiin monien tuhansien painoksina. Palmusen suhde työhön oli arvostava. Työ sinänsä oli hänelle tärkeä, ei raha saati kunnia.

Työtovereista ja yhteistyökumppaneista tuli Palmuselle myös ystäviä. Ystäväpiiri käsitti kustannusväkeä, kansainvälisen Reader's Digestin ulkomaiset kumppanit, kotipitäjän nuoruudenystävät ja lukuisat perheystävät. Eläkevuosinaan hän avusti Valkealan Sanomia.

Viron itsenäistyttyä uudelleen Palmunen solmi lämpimät suhteet sen veteraanijärjestöön. Järjestön jäsenistä tuli myös hänen ystäviään.

Tämän tekstin kirjoittaja Mia Paakkanen on Valittujen Palojen tietokirjatoimituksen johtaja ja Rainer Palmusen ystävä.


Seuraavien tekstien kirjoittaja on Kille (Rainer) Palmunen, Kymenlaakson Ilmakillan (2006) ja Valkeala-Klubin jäsen vuodesta 2000 ja oli yhdistyksen hallituksessa. Syntynyt Kuivalassa. Asui kesät mökillään Utissa ja talvet Espoossa. Suunnitteli muuttoa juurilleen. Kirjoitteli muisteloita kotiseudultaan.



Jäniksenä sotalennolla

Jälkeenpäin olen todennut, että sen täytyi olla kesä 1942. Oli kunnon uttilainen heinähelle. Viilensimme oloa Haukkajärven sinisenkirkkaassa vedessä Ranta-Utissa, minä ja vanhempi veljeni. Virkistävän polskuttelun jälkeen tallasimme piennartietä Yrjölän taloa kohti. Sen nurkalta piti kääntyä vasemmalle Kuivalaan, jos kotiin mielimme. Tulimme kuitenkin toisiin ajatuksiin. "Mennään lentokentän kautta", ehdotti veljeni Raimo. Tai pikemminkin se oli käsky, sillä velimiehelle ei sanottu vastaan, neljä vuotta vanhemmalle ikämiehelle. Suuntasimme siis Pessan talon ohi lentoaseman tielle, joka nousi mäkeen sepän pajan luona.

Salpausselän päällä tie kulki Pullin kaupan ja Pyykön Martan parturituvan ohi Jykevän osuuskaupan seinänviertä. Siinä oli Utin sydän, neljän tien solmu. Osuuskaupan vieressä oli kaunis, mansardikattoinen vihreä talo, jonka lasikuistia koristivat vinoneliön muotoiset, värikkäät ruudut. Se oli Perinteen talo. Tien toisella puolella oli pitkä, punainen sotilaskoti valkoisine pielilautoineen. Mahtavan suuret vanhat männyt varjostivat rakennuksia. Päävartion suuntaan tie kulki kunniaportista, jonka pielipylväät oli vuorattu sinivalkoisin laudoin. Sellainen on lapsuudenmuistojeni Utti, kauniista kaunein paikka maan päällä.

Oikealle mentiin Kouvolaan ohi sotilaskodin, vasemmalle Lappeenrantaan. Lentokonehallit pilkistelivät mäntyjen takaa osuuskauppaa vastapäätä. Siitä puolen kilometrin päässä tie haaraantui kotikyläämme Kuivalaan. Sittemmin vedettiin Pullin kaupalta viivasuora tielinja lentokentän sivuitse Auvosen mutkaan. Tätä oikotietä tekivät ryssän sotavangit. Sinne asti emme menneet, vaan jatkoimme Tiukkasen Terskan (siis Terhon) polkupyöräkorjaamolta Pilvenpiirtäjälle, kolmikerroksiselle asuinparakille, jossa toimi myös lennonjohto. Rakennuksen pihalta avautui lentokentän aava kanervikko ilman aitoja.

Asukokonaisuuteemme kuului kolmenlaista kampetta. Lyhythihainen paita, uimahousut ja tennistossut. Silti hiki tuppasi pintaan. Oli siis paikallaan istahtaa kanervikkoon huilaamaan ja päivystämään. Ja tarkkailtavaa riitti. Niin aina. Kiitoradalla kanervikon reunassa seisoi nyt kaksi Dornier-pommittajaa, tyyppinimeltään Dornier Do 17 Z. Oikeastaan se oli kaunis kaksimoottorinen kone, vaikka sivulta katsoen muistuttikin isoa perunanuijaa: pitkä, solakka runko, jonka päässä istui pleksiruutuinen ohjaamo kuin nuijanmötikkä. Neljän hengen miehistö asui tässä nupissa ahtaasti. DN ei ollut tilaihme, mutta se olikin ergonomisesti suunniteltu: miehet näkivät toisensa ja tiesivät, mitä tekivät. Näin professori Claudius Dornier oli kai sen ajatellutkin. Ohjaajan ja suunnistajan rinnakkaisistuinten takana nököttivät sähköttäjä ja mekaanikko sekä heidän alapuolellaan mahakaukalossa makoili kk-ampuja--tähystäjä.

dornier
Dornier Do 17 Z suomalaisin tunnuksin ja keulassa visenttihärän kuva, jonka suomalaismekaanikot olivat lähtökentällä Varsovassa maalanneet talvella 1942. Kone kuuluu viidentoista pommittajan sarjaan, jonka valtakunnanmarsalkka Hermann Göring lahjoitti helmikuussa 1942 Suomen ilmavoimien Lentolaivue 46:lle.
Kuva: Rainer Palmusen kokoelmat.
spacer

Ohjaamon takana avautui mustavalkoisilla vinkkeliristeillä koristeltu runko, jossa oli perättäin kahdet pommiluukut. Yhden pommikuilun ripustimiin mahtui kymmenen viidenkymmenen kilon pommia. Kaksi suurta Bramo-tähtimoottoria, kumpikin tuhat hevosvoimaa, nostivat tuhat kiloa pommeja ja neljä miestä varusteineen keveästi taivaalle. Aseveljiä ei nyt näkynyt, mutta koneiden ympärillä hääräsi liuta meikäläisiä rasvahaalareita. He kiskoivat matalilla lavakärryillä 50-kiloisia pommeja kuilujen alle. Pommit olivat kuin tukevia kinkkurullia, joiden takapäässä oli tikkanuoliperäsin. Rungon päätteenä oli Dornierille tyypillinen korkeusvakaaja, jossa rungon kahta puolta tököttivät sivuvakaajat. Siipien alta taittui maahan porrasluukku, joka oli avoinna kuten pommiluukutkin.

Kyllä siinä katsomista piisasi kahdelle koulupojalle. Ja kuulemista. Suomalaismekaanikkojen keskustelusta käsitimme, että koneet olivat lähdössä Suomenlahdelle pommituslennolle. Lastaus päättyi, ja mekaanikot häipyivät halleille. "Minä lähden mukaan", sanoi velimies ja hyppäsi jaloilleen. "Turpiin tulee, jos kotona mitä kerrot." Sanoi ja juoksi koneen mahan alle. Vikkelästi kuin kärppä hän livahti mahaluukun portaita pitkin koneeseen.

Jäin kanervapöheikköön kuin nalli kalliolle. Teki mieli lähteä lätkimään saman tien. Mutta pitihän näytelmä katsoa loppuun asti. Istuin ja odotin pelko perseessä. Iäisyys. Sakemannit saapuivat tahrattomissa lentohaalareissaan ehkä puolen tunnin kuluttua vilkkaasti keskustellen. Äijät nousivat peräjälkeen koneeseen. Sähkömoottorit alkoivat pyörittää inertiakäynnistimiä, joiden kierrosluku kohosi falsettiin. Bramot räjähtivät käyntiin. Pommiluukut ja mahaluukku sulkeutuivat. Vakaajia vemputettiin. Kierroksia nostettiin. Siivekkeitä keikuteltiin. Pari meikämekaanikkoa nykäisi jarruklossit pyörien edestä. Moottorit ärjyivät ja pölypilvi nielaisi minut. Pilvestä erkani kiitoradalla kaksi jättimäistä kenttävihreää perunanuijaa huumaavasti jyristen. Kolmannen valtakunnan kotkat nousivat siivilleen ja etääntyivät, äänet loittonivat.

Myöhempinä vuosinani kuulin joskus sanottavan, että takki on tyhjä. Minulla oli varmaan sellainen olo silloin, vaikkei minulla takkia ollutkaan. Oli vain pölystä harmaa paita ja uimahousut. Ja harmaat tennistossut. Tiesin, ettei tästä mitään hyvää seuraa, kotiin ei tehnyt mieli mennä. Aikaa tappaakseni kurvailin takaisin Ranta-Uttiin. Tulin kotiin joskus illan suussa. Pöydällä oli kaksi lautasta. Istuin vähäpuheisena syömään. Sitten se tuli, äidin tiukka kysymys, jota olin pelolla odottanut: "Missäs Raimo on?"
"En minä tiedä", vastasin tyhjää nieleskellen. Mikä olikin ihan totta.

Sillä vastauksella en tietenkään pitkään pärjännyt. Sen verran piti kuitenkin tunnustaa, että viimeksi olin veljeni nähnyt lentokentällä. Mikä sekin oli ihan totta. Mutta sekään ei riittänyt. Minun oli pakko lähteä äidin kanssa päävartioon kyselemään veljen perään. Totuus tuli ilmi. Kadonnut (musta) lammas oli siellä saksalaislentäjien palauttamana. Nuori mies oli saanut ankarat nuhteet suomeksi ja saksaksi. Kävi ilmi, että kesken lennon hänen oli pakko ilmoittautua miehistölle. Poikaa paleli vähissä vaatteissaan. Lentokorkeudessa oli paljon pakkasta. Toinnuttuaan yllätyksestä lentäjät olivat huputtaneet hänet lentohaalariin.

Seikkailulla oli kuitenkin happy end. Sakemannit olivat kuulemma osuneet yhteen venäläislaivaan, joka oli alkanut savuta. Minä opin tästä, että vaikeneminenkin voi olla valhetta...


Kuutamopommitus

Ja sen jälkinäytös

Elettiin Utissa -- jos oikein muistan -- jatkosodan viimeistä kevättä, tarkemmin sanoen maaliskuuta 1944. Jossakin Neuvosto-Virossa starttasi pommituslaivue tehtäväkohteina Kotka, Kouvola ja Utti. Koneet olivat uusia DB 3 -pommittajia, joiden saattohävittäjinä oli muutama tulivoimainen Shtormovik eli Iljushin 2 -rynnäkköhävittäjä eli silloiselta nimitykseltään maataistelukone, jollaisia myös maatalouskoneiksi sanottiin. Osasto saapui illan suussa Suomenlahden pohjoisrannikolle puolen tunnin kuluttua startista ja havaitsi oitis Summan ja Hallan tehtaiden savut. Kotka oli löytynyt helposti. Osa koneista jäi sitä pommittamaan ja muut jatkoivat pohjoiseen. Kymijoki oli monin paikoin sula ja erottui lumisesta maastosta mustana loirona, jota koneet seurasivat. Karttaa ei tarvittu. Vajaan puolen tunnin kuluttua oltiin Korialla, missä tärkeä rautatiesilta sai osan pommeista -- vaurioitta jälleen kerran. Päivän viimeisellä näöllä osasto seurasi viivasuoraa rautatietä Uttiin tarvitsematta edelleenkään karttaa tai kompassia. Turhan varmasti se kävi. Ja nopeasti.

Kotini oli puolen kilometrin päässä lentokentältä. Söimme iltapalaa pimennysverhojen takana, kun Utin ilmahälytyssireeni älähti mölyämään. Samalla Messerschmitt 109 -hävittäjien eli Mersujen moottorit ärjähtivät käyntiin. Ryntäsimme ulos. Meitä ei enää pelottanut, sillä tiesimme, että Utin ilmatorjuntaa oli vahvennettu. Kentällä jopa sattui olemaan pari Mersua, joiden tutkaohjatuilla aseilla osuttiin pimeässäkin. Olin itse nähnyt etäältä nämä tarkoin varjellut koneet, joiden keulalla oli kahtapuolen pystyssä metallitankoja. Häkkyrä oli tutka-antenni. Ryssän pommikoneet lensivät korkealla, mikä edelleen lisäsi turvallisuuden tunnetta. Sanottiin että se oli hehtaaripommitusta. Ne osuisivat vain vahingossa, ajattelimme. Emme oivaltaneet, että vahinkopommikin saattaisi osua kohdalle, ja itse asiassa kaikki pommit olivat vahinkopommeja niissä oloissa.

Niinpä pällistelimme pimenevälle taivaalle pihamaalla niskat kenossa. Kalpea kuu teki nousuaan idästä. Pakkasta oli pitkälle toistakymmentä astetta. Holotna. Valonheittäjien keilat alkoivat haahuilla saalista etsien. Pian lentoasemalla jytisi, ilmatorjuntakranaattien leimahdukset alkoivat täplittää taivasta. Hävittäjien valojuova-ammukset piirsivät ratojaan pimeään. Moottorit ulvoivat. Rätisi ja paukkui. Yläpuolellamme oli meneillään melkoinen ilmasirkus. Silloin tällöin kone lensi valonheittäjän keilaan, johon myös it-kranaatit imeytyivät. Olimme ohuissa vaatteissa pakkasessa, mutta vilua emme huomanneet, kun oli niin jännää. Suurehko roihu irtosi revohkasta ja alkoi kaartaa lentokentän taakse. Kuului mahtava jysähdys. Arvasimme että se oli pommikone täydessä lastissaan. Jossakin jytkähtelivät irtopommit -- onneksi turvallisen etäällä, ehkä Auvosissa tai sielläpäin. Sitten hässäkästä irtaantui kone, joka kieppui kuin palava päre. Sen täytyi olla hävittäjä. Se tuli kohti. Korkkiruuvia muistuttava tulivana venyi suoraan meitä kohti. Ei perr...! Ei voi olla totta, sehän tulee meidän kotimme katolle! Seisoimme kauhusta jäykkinä osaamatta liikahtaakaan. Olimme kuin hypnotisoituja. Korkkiruuvi oikeni matalalla ja tulijuova kääntyi Haukkajärven suuntaan. Se meni sittenkin ohi. Huh helpotusta! Ilmataistelu jatkui, mutta meitä se ei enää hievauttanut. Pommit jytkähtelivät yhä kauempana, konekiväärien rätinä loittoni ja moottorien jyrinä etääntyi etelään. Oli täysikuu. Kankein jäsenin palasimme jäähtyneen iltasemme ääreen. Kahvelit kalisivat lautasen reunaa vasten. Maitomuki tärisi kädessä. Utin hälytyssireeni antoi vaara ohi -merkin.

Jälkinäytös

Aamu valkeni niin häikäisevän kirkkaana kuin maaliskuinen aamu vain voi. Pilvetön taivas oli syvän sininen ja lumi loisti auringon kultaamin kipunoin. Tiesimme että hanki kantaa. Kiireesti nielimme aamupuuron ja sitten ulos! Viimeöinen pommitus oli jo unohtunut. Aurinko oli pehmentänyt hangen selän, ja potkukelkat suorastaan lensivät pellonsarkaa alas kohti Haukkajärveä. Kun olimme selviytyneet rantapusikosta, huomasimme että emme olleet yksin. Jäällä oli armeijan kuorma-auto ja korkea kolmijalka, joka oli pystytetty ison avannon päälle. Siellä oli myös epälukuinen määrä lentoaseman miehiä ja konstaapeli Kuivalasta, meidän naapurimme. Avannon reunalle oli tehty kynsitulet, ja äijät kävivät lämmittelemässä käsiään tulen loimussa. Pari miestä kiskoi kettingistä, jonka sukeltaja oli ilmeisesti jo käynyt vetämässä koneen siipien alle. Kettinki kohosi mustasta vedestä lenkki lenkiltä. Konstaapeli huomasi meidät ja kävi hosumassa loitommalle.

Näimme kun koneen lasikuomun katto rikkoi veden pinnan. Hivuttauduimme lähemmäs. Kun kuomu ilmestyi kokonaan näkyviin, huomasimme että siinä oli pitkittäin ulottuva tuuman levyinen rosoreunainen roilo. Kettinki nousi lenkki lenkiltä. Tunnistimme koneen: se oli vahvasti panssaroitu Shtormovik. Asia oli meille selvä, Mersun sarja oli osunut koneen ainoaan heikkoon kohtaan, pleksilasikuomuun. Se oli sahannut halki myös lentäjän huuvan ja koko pään. Kallon puolikkaat retkottivat olkapäillä. Kauluslaatoista tiesimme, että lentäjä oli majurin arvoinen upseeri. Kone raahattiin jäälle. Vyöremmit katkottiin puukolla ja ruumis revittiin ulos ohjaamosta. Neuvostopilotin leukaperissä välkkyi kultahampaita. Tämän huomattuaan joku taljamiehistä sieppasi nuotiosta kalikan, jolla alkoi nuijia lentäjän leukapieliä. Kultahampaat katosivat likaisen haalarin taskuun. Konstaapeli huomasi miehen vatsalla kellonvitjat ja kiskaisi ne irti. Poliisin kädet tärisivät, kun hän yritti puukonkärjellä raottaa taskunauriin kuorta. Plimps, kello tippui avantooon ja siellä se on varmaan yhä, Haukkajärven pohjassa.

Aurinko paistoi jo Ranta-Utista, kun läksimme kotiin. Hanki ei enää kantanut. Polveen asti ulottuvassa lumessa oli paha peuhata kelkan kanssa. Mieli teki manailla, mutta ääntä ei tullut. Ajatus pyöri hylynnostossa. Ja oli pyörivä pitkään vastedes.

Epilogi

Kuutamopommituksesta oli kulunut jo pari vuotta ja aloitin koulunkäyntini Kouvolan lyseossa syksyllä 1947. Koivusen bussilla oli päätepysäkki lentoasemalla, Ylä-Jykevän vieressä Ranta-Utin tiellä. Jokaisella koulumatkalla näin saman Iljushinin rungon pukkien päällä ykköshallin seinustalla. Siihen oli jo ehtinyt tottua niin, että sen huomasi heti, kun sitä ei enää ollut. Sanotaan että ryssät tahtoivat sen takaisin. Mitähän ne sillä tekivät?


Lapsihamsterit

Kaikkihan tunnemme hamsterin ainakin lemmikkieläimenä, sellaisen jyrsijän joka jemmaa jyviä poskipusseihinsa. Sodan aikana ja vielä sen jälkeenkin ihmisistä tuli hamstereita, jotka kokosivat kätköihinsä milloin mitä saivat. Hamstraamisesta tuli maan tapa, sillä tavarat menivät kortille, pantiin tiskin alle tai loppuivat kaupoista tykkänään. Se kuponkipeli meinasi tehdä kauppiaista hulluja ja sitä kesti pitkään. Muistaakseni kahvi poistui säännöstelystä eli korteilta vasta vuonna 1954, vuotta ennen kuin pääsin Kouvolan lyseosta ylioppilaaksi. Meidän kotimme Utissa oli tyypillinen hamsteriperhe: äiti, isoäiti, kaksi poikaa ja kapitulantti-isä, jota emme sotavuosina juuri nähneet. Siis sellainen perhe, jolla ei ollut metsää, peltoja eikä karjaa. Omillaan toimeentulevassa maaseutuyhteisössä olimme jokseenkin mitääntekemätöntä porukkaa.

Usein meillä olikin hieman toisarvoinen olo. Vastapainoksi äiti yritti kuulua herrasväkeen ja hylkäsi Valkealan murteen, jos tilanne niin vaati. Näin tapahtui aina ostoksilla Ylä-Jykevän osuuskaupassa lentokentän kupeessa. Siellähän asioivat myös upseerien rouvat. He tekivät ostoksensa vastakirjalla. Äiti maksoi aina rahalla ja muisti kotimatkalla julistaa: "Myöhän ei ihlan kohlasteh osteta mitäh velaks." Kirjakieltä ei enää tien päällä tarvittu. Mutta kun kaupasta loppuivat peruselintarvikkeetkin, äiti lähetti meidät -- siis isoveljeni ja minut -- Kuivalan kylälle hamstraamaan. "Jossei kehlattais lapsilt kieltää", sanoi ja tyrkkäsi meille muutaman setelin lapasen sisään. "Tuokaitten loput takasin", oli aina sama neuvo.

Kerrankin mentiin kylälle etsimään kananmunia. Nuhainen vanha isäntä tokaisi: "Ei ol budii dyd eikä kankah kapitulanteillen addedaiskaa." Huomasimme jälleen olevamme toisen kerroksen väkeä tai pikemminkin pahnanpohjimmaisia. Mutta joskus saatiin, mitä pyydettiinkin, saippuan kokoinen palanen läskiä tai voita. Voi olikin kallista, yhteen aikaan kaupassa viisikymmentä markkaa kilo, mustassa pörssissä satasen. Markan ostovoima oli jolloinkin jatkosodan vuosina suurin piirtein sama kuin ennen euroa, mutta tulotaso oli kymmenen porrasta alempi. Tutkiessani kerran sotavuosien Kouvolan Sanomia huomasin pienen rikosuutisen:



100 KG. VOITA
varastettu Kouvolassa. Varkaat tunkeutuivat täkäläisen Valion konttorin varastoon omilla avaimillaan...
Poliisi tutkii varkautta.
-- tiistai 3. marraskuuta 1942



Siis mustanpörssin hinnoilla vorot tienasivat yhdellä keikalla 10 000 markkaa. Historia ei kerro, saatiinko heidät kiinni. Tietysti meillä oli rahan lisäksi joskus toinenkin maksuväline: annostupakat, jotka isä säännöllisesti lähetti rintamalta kotiin. Niillä irtosi voikilo helposti.

Jossakin vaiheessa pula-aikaa maitoa saatiin päivässä kaupasta puoli litraa per nenä. Ei siinä isoa hinkkiä tarvittu. Mutta meillä oli myös maitotinki milloin missäkin Kuivalan talossa. Emännät olivat yleensä ystävällisiä ja lorauttivat joskus hyvänmiehenlisää kolmen litran maitokannuumme. Se oli sellainen tinasaumallinen läkkihinkki. Kerran meillä oli maitotinki alakylällä, jonne matkaa kertyi pari kilometriä Runilan kaupan kautta. Mutta hankikannolla oikaisimme yli peltojen. Kuutamolla maitomatka oli aina elämys, ja joskus jännääkin. Siihen taloon päästiin pellonaitojen kulmauksesta riihikujalta navetalle. Tyhjät ladonovet tuijottivat mustina pieniä maitomiehiä. Se kuja oli kammottava paikka, sillä yhdessä riihessä tiedettiin vanhan setukan hirttäneen itsensä.

Taaskin olimme saaneet hinkin melkein täyteen maitoa ja käännyimme navetan kulmalta riihikujalle. Katseemme kaihtoi pimeitä oviaukkoja. Ja sitten se tapahtui: yhdestä riihestä ryntäsi lauma kummituksia valkoisissa kaavuissaan kaameasti mölisten. Syntyi kiivas käsikähmä kuutamoisella kujalla. Hädissään velimies löi isointa kummitusta maitokannulla selkään. Sillä seurauksella että peltikannun tinasauma aukesi ja tinkimaito hulahti hangelle. Taistelu päättyi tasapeliin, ja neljä lakana-asuista kummitusta -- maitotalon pojat -- perääntyivät.

Arvaahan sen, mikä meteli kotona syntyi. Illalla ei saatu maitoa eikä aamulla. Sen sijaan saimme muutaman kympin käppöseen ja käskyn lähteä maitokannun ostoon. "Ja tuokaitten loput takasin!" Ylä-Jykevässä ei ollut maitokannuja, ja meitä neuvottiin menemään Utin asemalle Ala-Jykevään, missä oli myös rautakauppatavaroita. Sieltä löytyikin aivan ihana alumiininen maitokannu, kolmen litran vetoinen, himmeän kiiltävä ja sileäkylkinen. Ja tärkeintä oli, mitä velimies huomasi: "Tässei ol saumaa. Tää kestää!" Tämän maitokannun ja sen kylkiäiseksi ilmestyneen parin desin mitan olen säilyttänyt läpi monien muuttojen.

Illan suussa läksimme noutamaan maitoa uudella kannulla. Kummituspojat olivat nyt ryhmittyneet turvaan kotipihan säleidan taakse. He heittivät kuorossa meille tai paremminkin isoveljelleni pontevan herjarunon: "Raatopaska, raatopaska, Enskan pailan revit, Enskan pailan revit!" On niin iskevää lyriikkaa, ettei ole päässyt unohtumaan.


Mersunkulma

Juttelin hyvän ystäväni, mekaanikkoveteraani Ville (Viljo) Sihvolan kanssa Utin aliupseerikerholla joulukuussa 2007. Hän kertoi onnettomuudesta, jossa lentäjäluutnantti Lahti (asesuunnittelija Aimo Lahden poika) sai surmansa toukokuussa 1945. Kone oli Messerschmitt 109. Lahti teki starttia sotalennolle. Tuskin hänen koneensa oli irronnut kiitoradalta, kun se kiersi vasempaan ja rysähti kivikoon metsänreunassa kentän pohjoislaidalla. Ville sanoi tätä paikkaa Mersunkulmaksi. Höristin korviani.

Mieleeni muistui sama paikka jolloinkin 50-luvun loppupuolella. Meitä oli vakiporukka Ylä-Kuivalan poikia matkalla lentokentälle, velimies pääjehuna, sama kaveri, josta kerroin muistelmassani Jänislento. Nykyinen Kuivapolku oli kokoontumispaikkamme, josta oli matkaa Lappeenrannan tielle parisataa metriä. Tien penkassa vasemmalla oli korsu, Salpalinjan haja-asemia. Sen pimeään oviaukkoon piti ohi mennen heittää pari "koirapommia", jotka olimme värkänneet kiväärinpanoksista. Polku jatkui maantien toisella puolen. Kentän reuna oli sadan metrin päässä. Pääkiitoradan leveä kanervikkolieve kaventui ennen Hammassyrjän mäkeä. Metsänlaidan mutkassa oli kivikko. Se oli Mersunkulma, vaikka tätä nimeä emme silloin vielä tienneet.

Jo kaukaa kuulimme moottorien ujelluksen. Niillä on pintalentoharjoitus, tiesimme ennen kuin edes näimme koneita. Niitä oli kolme Messerchmitt-hävittäjää. Kapeana kiilana ne syöksyivät huippukierroksilla vesitornin suunnasta kohti kiitorataa. Kun ne tulivat päivystysasemamme kohdalle, etäisyys kiitoradan pinnasta koneen mahapeltiin oli pari metriä. Se oli uskomaton kokemus, se sekunti kun koneet hujahtivat ohitsemme parinkymmenen metrin päästä melkein pinnoissa! Räjähtävä moottorin pauhu seurasi syöksyn ujellusta. Korvat menivät lukkoon.

Siinä ne hetken nuolivat kiitorataa, kunnes johtokone vetäisi keulan ylös. Niin teki myös lentueen toinen siipikone. Mutta mitä tekikään toinen? Ei mitään. Se iskeytyi kiitorataan, teki täydellisen mahalaskun viidensadan kilometrin tuntinopeudella! Kipinäsateen saattelema musta pölyvana pyyhkäisi hurjaa vauhtia vasemmalle maantien suuntaan. Metsänreuna ja kivikko olivat vastassa. Karmea rysähdys ja räjähdys!

Hiljaisuus kesti hetken. Sitten alkoi taivaalta sadella tavaraa. Painoimme päätä kanervikkoon. Pellinkappaleita ja muuta rojua ropisi ympärillemme. Jotain painavampaakin mätkähteli maahan. Räjähdyspaikalla konekiväärin patruunat rätisivät liekeissä. Palavan bensan ja kumin katku tarttui kurkkuun. Savun ja pölyn seasta vilkkuivat hälytysvalot. Paloautot ja ambulanssit saapuivat. Lisää autoja. Komentoja. Miehet hyppivät lavoilta maihin. Letkuja kiskottiin. Mutta mitään ei ollut enää tehtävissä.

Aloimme kurkkia kanervikosta ympärillemme. Velimies näki lentäjän nauhakengän, jollaista nykyään sanotaan maihariksi. Hän konttasi kengän luokse ja huomasi, että kengässä oli lentäjän jalkaterä, nilkasta poikki. Nauhasta roikuttaen hän lähti viemään kenkää hälytyskomennuskunnan miehille. Silloin ne vasta huomasivat meidät ja nostivat ison metelin. Otimme jalat alle ja hajaannuimme metsään. Velimies pelästyi vihaisia miehiä, pudotti jalkineen ja pani ritolaksi. Hän oli hyvä juoksemaan. Kokoonnuimme tien alapuolella. Velimies niuhotteli: "Mie ku vaa yritin olla avuks."

Messerschmitt-pilotti lensi kirjaimellisesti taivaan tuuliin. Rauha muistolleen. Onnettomuutta tutkittiin. Eräänä syynä pidettiin vakaajien lukitusta. Oliko se jäänyt osin päälle? Sitä oli enää mahdotonta sanoa.

Ville Sihvola oli itsekin nähnyt Mersunkulmassa onnettomuuden 40- ja 50-luvun vaihteessa.Tällä kertaa lentäjä säilyi hengissä kuin ihmeen kaupalla. Hän oli värvätty luutnantti Luonetjärveltä tarkoituksenaan palata Mersulla kotikentälleen Utista. Nousukiidossa kone alkoi kammeta vasemalle ja päätyi -- miten sattuikaan -- Mersunkulman kivikkoon. Mersun potkuri oli irronnut kiitoradalle lavat väkkäräisinä, moottori oli pudonnut siitä sadan metrin päähän ja runko löytyi kivikosta sadan metrin päästä. Ville muistaa, että luutnantti istui rungon päällä ja väänsi itkua: "Miks mulle aina käy näin?" Hän oli huonon tuurin mies. Tarina kertoo, että Luonetjärvellä silloinen vänrikki oli tavannut korkean esimiehensä heittämässä puskan juuressa vettä. "Kirveleekö, herra eversti?" oli leikkiverinen värikki kysynyt. Hänen kauluslaattansa ainoa nappi sai kuulemma odotella kaveriaan kauan.

Mainitut haaverit eivät toki olleet pelkästään lentäjien vika. Messerschmitt 109 nimittäin vänkäsi nousukiidossa vasemmalle. Siinä piti osata tarjota oikeaa jalkaa painokkaasti niin kauan kuin pyörät sörhäsivät soraa. Kestopäällysteestä ei silloin vielä ollut tietoa.

dornier
Poika ja Mersut sopisi tämän kuvan nimeksi. Kuva osoittaa, ettei keskenkasvuisten poikien liikkumisia juurikaan estelty Utin lentoasemalla sodanjälkeisinä vuosina. Vartiomiehet eivät heitä pahemmin hätyytelleet. Nyt kenttä on suljettu. Korkea panssariverkkoaita ympäröi aukottomasti koko tukikohtaa. Kuva: Rainer Palmusen kokoelmat
spacer

Sotajoulu

Valkealan Kuivalassa

Olin todistamassa jatkosodan syttymistä aitiopaikalta: Utin hyppyrimäen ylälavalta. Se oli siis juhannuksena 1941. Saksalaiset pommikoneet laskeutuivat kentälle kuin lentonäytöksessä. Ne olivat pelottavan näköisiä kenttävihreitä hirmuja, omalla tavallaan kauniitakin. Niin se sitten taas alkoi. Vaatturimestari Horppu menosi: "Ilmestyskirjan peto on hyökänny tänne Euroopan sylämmest." Hänellä kun oli kyky nähdä ja julistaa.

Ei siinä hullummin näyttänyt käyneen. Suomalaiset pääsivät maksamaan talvisodan velkoja takaisin. Odotettu joulu tuli niin kuin ennenkin. Tosin isä ei tullut rintamalta. "Ei sielt lomii anneta", selitti äiti myrtyneenä. Ei ollut enää kuusessa karkkeja eikä pöydässä kahvia tai kynttilöitä. Oli pulajoulu. Ikkunoihin oli ostettu Jykevästä pimennysverhot, sillä valoa ei passannut päästää ulos. Ryssät kun kävivät pommittamassa Uttia, ja me asuimme ihan lentokentän vieressä. Se oli paha paikka, varsinkin kuutamoisina pakkasöinä, joita opimme pelkäämään.

Söimme iltasta: sienisoossia ja perunoita sekä suolasilakkaa. Aattoaterialta oli tähteenä lanttulaatikkoa. Kinkku oli jo loppunut. Äiti tiskasi ja velimies korjaili kuusenjalkaa. Näre ei oilkein tahtonut pysyä pystyssä nurkassakaan. Ilta tummui, ja päästin pimennysverhot alas. Silloin Utin hälytyssireeni älähti ölisemään. Se oli kammottava ääni. Tiesimme, mitä oli tulossa. Tiesimme myös, mitä tehdä. "Tallukat jalkah ja pusakka niskah, nyt lähletäh Martallen ja sassih!" komensi äiti.

Kummitätini Martta asui puolen kilometrin päässä, Kuivalan kansakoulun ja seurantalon puolivälissä. Hänen kodikas, vihreä talonsa oli kylätien alapuolella, isojen puiden suojassa. Se oli turvallinen paikka. Sinne olimme ennenkin juosseet evakkoon. Juosta nytkytimme Kankkusen talon kohdalla, kun pommikoneet saapuivat: "Äkkiä ojah" äiti käski ja peitteli meidät lumella, niin että vain naama jäi paljaaksi. Ensin tulivat valopommit tähtikirkkaalta taivaalta. Häikäisevät tulipallot keikkuivat laskuvarjojensa hihnoissa kuin kellon heilurit. Hanki hohti valkeana ympärillämme. Paksut valkoitset savuvanat piirsivät kiemuroitaan yötaivasta vasten.

Makasimme selällämme ojassa seuraten tätä yösodan loistavaa kauhunäytelmää, joka tapahtui aivan yläpuolellamme. "Näkevätköhän ne meidät?" Varmasti tämä ajatus oli meillä kaikilla mielessämme. Moottorien jyrinä hukkui välistä hälytyssireenien polveilevaan ulvontaan. Sitten räjähti ensimmäinen pommi. Maa jytkähti selkää vasten. Kai se johonkin lähelle putosi. Lisää jytinää. Lumi suli villapaidan kauluksesta sisään. Vai olikohan se hikeä? Tällaiseen kauhunpaikkaan en ennen ollut osunut.

martta
Martta-kummin talo. Kuva: Rainer Palmusen kokoelmat

Valopommit sammuivat yksi toisensa jälkeen. Moottoreiden ääni etäääntyi. Sireeni vaikeni ja ilmoitti vihdoin vaara ohi -merkin. Kauhusta kankeina aloimme kauhoa itseämme ylös lumihangesta. Ja sitten tien päälle ja täyttä menoa alakylään päin. Kansakoulu jäi ja vielä sata metriä suoraa tietä ja sitten vasemmalle jyrkkään alamäkeen, missä tallukkaat lipesivät. Polvet täristen koputimme Martan ulko-ovea. "Onhan se kotona, missäs muuallakaan?" kävi mielessä.

Oli hän. Astuimme pimeästä eteisestä sisään pikkukeittiön lämpöön ja kynttilöiden valoon ja kahvin tuoksuun kuin olisimme tulleet taivaan jouluun. Martta-kummini oli niitä viisaita ihmisiä, jotka tiesivät, että kahvia ja kynttilöitä kannattaa hamstrata. Meiltä ne olivat loppuneet jo männäjouluna, vaikka silloin oli vielä rauha -- välirauha.

Yömyöhällä palasimme takaisin kotiin. Talo oli kylmillään, tulet olivat sammuneet uuneista ja pellit jääneet auki. Jokunen kukkaruukku oli pudonnut ikkunalaudoilta. Äiti säksätti kiukkuisena. Kuusi oli kaatunut. Velimies manasi ryssiä. Vaan ei siinä kuinkaan käynyt. Kotimme oli ehjä. Rantojan Viljon talosta pommi oli hajottanut nurkan. Siitä oli Kankkusen ojaan matkaa satakunta metriä. Siihen missä olimme maanneet tien poskessa.

Tapaninpäivä valkeni leutona ja isoja lumia höytyili taivaalta. Nyt ei ollut pelkoa ryssien koneista. Eivät ne sellaisella ilmalla. Hevonen veti heinähäkkiä tiellä. Ei sellaista pilvettömällä säällä nähnyt. Harakat hypähtelivät reen perässä kinastellen tuoresalaattipalleroista. Junan pyörien rytmikäs kolke kantautui Utin asemalta. Ei sellaista kirkkaalla kelillä kuullut. Siunattu suojasää.

Kävin hiljattain Martta-kummin keittiössä. Tytär on säilyttänyt sen täysin ennallaan, jopa tuoksu on sama. Talo on nyt kuusikymmentä vuotta myöhemmin edelleen puiden katveessa, eikä sitä vieläkään kunnolla näe kylätieltä. Utin asemalta kantautuu Kuivalaan junien kohina, ei enää rautapyörien jytke, kiitos nykytekniikan. Hevosia ei enää tiellä näy, harvoin harakoitakaan. Lentokoneet surisevat yhä Utin taivaalla -- onneksi ovat omia.


Sotavankileiri piha-aidan takana

alkukodin_piha
Kotini pihanäkymä Kuivalassa viitisenkymmentä vuotta sitten. Taustalla koivujen takana Puusan riihen tumma seinä. Haukkajärven rantapensaikon aukossa oli Eräkallion huvila. Kauimpana erottuu Suursaaren ranta.

Tai ei se mikään leiri ollut, olipahan vain Puusan riihi vajaan parinkymmenen metrin päässä kotipihamme aidasta Kuivalan kylässä. Miksi sinne tuotiin ryssän sotavankeja, sitä en tiedä. Ehkä se oli kookkain majoitustila lentoaseman lähistöllä. Siihen aikaan joukkomajoituksella ei tainnut olla viranomaisten laatutasoluokittelua. Niin että mihin aikaan? Melko varmasti se oli jatkosodan eka syksyä. Olin silloin kuusivuotias. Luulisin että tuolla iällä muistikuvat tarttuvat mieleen, varsinkin jos jotakin erikoista tapahtui. Väittäisin, että muistan jopa talvisodan pommitukset, vaikka silloin olin vasta nelivuotias. Mutta olihan pommitus pienenkin ihmisen elämässä melko erikoinen tapahtuma.

Sotavankeja jäi suomalaisten käsiin jatkosodan hyökkäysvaiheessa tuhatmäärin. Ehkä heidän majoitukseensa ei osattu varautua. Naapurin iihi oli ilmeisesti vain tilapäinen vastaanottopiste. Sieltä vangit todennäköisesti vietiin Leirinsuoran vihreisiin parakkeihin, joista voitiin jo puhua vankileirinä. Pysyväistä sijaa sotavangeilla ei ollut sielläkään, sillä jo parin vuoden kuluessa yhä kasvava joukko siirrettiin junalla Hennalaan, Riihimäelle ja muihin paikkoihin, jotka jo sisällissodan aikana toimivat vankileireinä.

Utin leirillä vankien elämä oli kovaa. Vallien kupeessa sijainnut synkkä sairasparakki oli monille sotaretken viimeinen etappi. Vajaan parin vuoden kuluessa satoja vainajia siirrettiin sieltä kalmistoon, joka sijaitsee nykyisen Lepolan hautausmaan takana. Paikalle on pystytetty kivipaasi muistoksi vieraan maan miesten kohtalosta. Ei kai siellä leirillä muuta julmuutta ollut kuin se tuttu yhdistelmä: vilu, nälkä ja tauti. Vain yhden sotavangin tiedetään karanneen Utin leiriltä. Itään päin oli mies yrittänyt. Hänet tavoitettiin eräästä Kepsun kylän navetasta ja palautettiin takaisin virkaveljiensä joukkoon.

leiriparakki
Useimmat leirin parakeista ovat säilyneet alkuperäisessä asussaan 1920-luvulta saakka. Vankileiriajan jälkeen parakit palvelivat pioneerien koulutuskeskuksena.

Terveillä ja työkykyisillä vangeilla oli parempi osa. Utissa oli heille työtilaus, tienrakennus, josta mainitsin veljeni jänislentojutussa. Utin lentokentän tasoituksessa kertyi röykkiöittäin irtokiviä ja lohkareita, jotka puskettiin ja kiskottiin telaketjutraktorilla kentän pohjoiskulmaan. Sinne syntyi satojen metrien rakka vähän alle Auvosen tienhaaran. Uusi Kouvolan - Lappeenrannan tie kiersi tämän kiviraivion eteläpuolitse ja jatkui siitä viivasuorana Hammassyrjän mäkeen. Tierakennustarpeet olivat siinä lähellä työmaata. Muistan elävästi sotavangit, joilla oli yllään pitkä sinelli (mantteli) ja päässä budjonovka (piippalakki), jaloissa saapasrisat, joillakin jo huopatossut. Talvi teki tuloaan, talvi 1941. Miehiä oli kymmeniä. Jotkut kantoivat kiviä, toiset levittivät soraa ja haravoivat tietä tasaiseksi. Joukko oli hidasliikkeistä, alistunutta. Pari meikäläistä vartiomiestä vahti isoa porukkaa kiväärit olalla. Ei siitä kukaan olisi pakoon yrittänyt. Tulevana suvena vangeilla oli helpompaa, ei ainakaan paleltumalla kuollut. Joillakin harvoilla ja valituilla kävi sellainen tuuri, että pääsivät maataloihin töihin. Kerrotaan, että muun muassa Rantojalla oli tällainen "kotiryssä". Pitääkö paikkansa, tiedä häntä.

Ensi kerran näin vihollismaan sotavankeja kotipihani aidan takana. Niitä oli naapurin riihenedus täynnä, kymmeniä äijiä, ja oviaukosta kurkki lisää laihoja naamoja. Vierasta kieltä molottivat. "Ryssiä", totesi vanhempi veljeni. Ei niitä oikein vihollisina osannut pitää. Säyseää mantteliporukkaa ja nälkäistä. Huolimatta vartijoiden estelyistä vangit ojentelivat käsiään aitalankojen välistä ja hokivat yhtä sanaa, "ljeb". Arvasimme, että leipää.

sotavankienhautausmaa2
Utin Lepolan hautausmaan muistokivi kertoo, että paikalle on haudattu 536 venäläistä vieraan maan multiin. (kuva 8/2014)

"Niille pitää antaa leipää", älysi velimies. Marssimme siis sisälle ja pyysimme äidiltä voileivät. Ja sitten kiireesti takaisin aidalle. Yhdessä vilauksessa voileivät katosivat odottavina haroviin käsiin. Pari autuasta hymyä palkitsi tekomme, mutta parikymmentä avointa suuta jäi hokemaan sitä samaa sanaa, leipää, leipää. Mentiin hakemaan lisää. Äiti ihmetteli, miksi emme malttaneet syödä leipiä sisällä, miksi ne piti viedä ulos. "No jos me saatais antaa Nassellekin", pyysi Raimo. Nasse oli meidän kotiporsaamme, tulevan joulun kinkku. (Toista kinkkua ei siitä siasta saatukaan, sillä sen vei kansanhuolto.)

Äiti jäi kuitenkin epäluuloiseksi ja näki kuistilta mihin Nassen välipala katosi. Ulko-ovelta kuului kipakka komento. Ja sitten saarna: "Ei meil ol varaa syöttää ryssän armeijaa! Hyvä ku riittää itelle. Leipää etten enäh ulos vie!"

Tämä oli lyhyt episodi elämässämme sotavuosina. Sotavankien vastaanottokeskus, jos se sellainen oli, muuttui jälleen hiljaiseksi riihipihaksi. Vangit marssivat apeina kylätietä kohti Sudenhaudan mäkeä. Emme heistä enää kuulleet. Paitsi mitä veljeni kertoi hiihdellessään myöhemmin talvella leirikentän sivua Koivutien laitaa. Oli jotenkin välttänyt vartiomiehet ja huomasi, että erään parakin takaseinälle oli koottu ruumispino. Vainajilla oli paljaat jalat ja peittona lumihuntu.


Tupsulan lampi

Tai eihän se mikään lampi ollut. Se oli iso lähde, viitisentoista metriä halkaisijaltaan ja mittaamattoman syvä. Tällainen nähtävyys oli viitisenkymmentä metriä radan alapuolella Utin asemalta Tyrrin suuntaan. Onko se vielä, mene ja tiedä. En ole käynyt siellä kuuteenkymmeneen vuoteen. Mutta poikavuosina siellä käytiin useinkin. Syitä oli monta. Jo matka Utin asemalle tarjosi kokemuksia. Usein koulun suoralla oli saksalaisten kuormastoa. Autoja ja joskus panssareitakin. Viimemainittuja oli varmaankin tuotu rautateitse lentoaseman lähipuolustusta varten. Tavallinen panssari oli rynnäkkötykki Sturm, jonka tela ylettyi meikäläisten rinnan korkeudelle. Mutta mukana oli pari pienempääkin panssaria, joiden luukusta saatoimme kurkistaa ahtaisiin sisätiloihin. Isot pojat sanoivat tällaista pikkuvaunua tiedustelupanssariksi. Tämä näistä tankeista, joita sotahistoria ei ole Utista noteerannut. Mutta mukavinta aseveljissämme oli se, että he olivat mukavia. Saimme heiltä lähes aina tavatessamme tupakkaa, Junoa, ja suklaata. Johtui varmaankin siitä, että olin opetellut sen verran saksaa, että osasin pyytää.

Lammelle päästiin tiheän suopursumättäikön läpi pitkospuita myöten. Aseveljetkö ne olivat rakentaneet? Lammen rannalla oli uimahyppytellinki. Se lienee saksalaista tekoa. Ainakin kulmalankkuun oli tervalla tuhrittu teksti Scheisen verboten, paskantelu kielletty. Miten olivat lammen huomanneet? Ilmastapa tietenkin. Maasta sitä oli vaikea havaita. Aivan lähietäisyydelta se avautui suopursujen keskeltä yllättävän isona. Vesi oli mustaa ja jääkylmää. Lammen yli uimisesta tuli meille eräänlainen miehuuskoe. Samoin syvyyssukeltamisesta. Parin metrin korkeudelta ei kukaan ulottunut pohjaan asti. Tai uskaltanut. Jäävesi kivisteli pallukoita armottomasti. Tietysti onkikela kuului varusteisiimme. Arvelimme, ettei lammessa ollut kaloja, mutta kokeilla piti. Olipa vain! Vikkeliä mustia ruutanoita, joiden narraamisessa ei ollut mieltä.

Tietenkin vakiuimapaikkamme oli Haukkajärven Ranta-Utin biitsi. Sen ihanampaa hiekkapohjaa ei voinut muualta löytää. Aallot olivat muovanneet hiekan loiville juormuille, jotka hyväilivät jalkapohjaa. Vanhan vesitasohallin eteen oli tehty pitkä laiturinpohja kivistä. Siitä eteenpäin laituria oli jatkettu pukkien päällä Suursaaren suuntaan. Saksalaiset olivat toki panneet merkille tämän paratiisirannan, joka sijaitsi Salpausselän juuressa ihan lentokentän alapuolella. Heidän moottoriveneensä oli sidottu laituriin riporinnan. Sellaista määrää perämoottoreita ei sitä ennen Utissa ollut aiemmin nähty -- ja tuskin sen jälkeenkään.

Mielipuuhiimme kuului Ranta-Utissa hauenpoikasten pyynti heinäsilmukalla. Se oli helppoa kirkkaassa, matalassa vedessä. Sumppuna meillä oli Iittalan lasitölkki. Kun siihen oli saatu puolentusinaa virkeää hauenpulkkaria, tölkki pantiin kassiin ja saalista lähdettiin viemään varovasti Tupsulaan. Tällä kalanistutuksella ei liene ollut mitään erityistä tarkoitusta. Mutta lammella hauenpoikaset päästettiin kylmään lähteeseen, mihin ne katosivat. Vuosiksi.

Sota oli jo ohi. Saksalaisista oli vain muisto jäljellä, muun muassa heidän ympäristöystävällinen hyppytorninsa Tupsulan rannalla. Kävimme siellä yhä silloin tällöin kuntoa karkaisemassa. Ryssän junat kulkivat radalla. Veturien keulakoristeena oli iso punainen tähti. Ne eivät viheltäneet, niiden sireeni rämisi sanoinkuvaamattoman ällöttävästi. Kuulimme tuon kuvottavan äänen Aittomäen (silloin kylän nimi kirjoitettiin oikein kahdella t:llä) suunnasta, mistä rata aloitti loivan noussunsa Uttia kohti. Silloin haahuilimme suopursuista huolimatta radalle ja väänsimme määrävälein tortut kiskoille. Oli kiva katsoa, kun veturin pyörät luistivat ylämäessä. Heristimme junamiehille nyrkkiä ja kiroilimme. Emme tosin osanneet sanoa venäjäksi muuta kuin ruki verh tai dobra huja. Viimemainitun herjan taisivat ottaa kohteliaisuutena. Hymyilivät, pirut.

Joku kokeili onkeaan Tupsulan tummaan veteen. Oho! Koho katosi vihaisesti pinnan alle. Lammesta nousi kiloinen mustaselkäinen hauki. Muistimme, että mehän olimme tuoneet hauenpoikasia Tupsulaan vuosia sitten. Olivat näköjään pärjänneet, olihan niillä muonaa, ruutanoita.

Onkohan se Tupsula vielä siellä radanvarressa? Pitäis ihlan käylä kattomas.


Zwei Zigaretten

Kysyin tädiltäni, että miten saksaksi pummataan kaksi savuketta. Tätini oli tumma kaunotar, joka oli työväenpistossa opetellut saksaa. Elettiin jotakin jatkosodan kesää, ja tätini oli tullut käymään Utissa. Saksalaiset lentäjät olivat panneet hänet merkille ja pistäytyivät joskus juttelemassa. Aseveljet olivat mieluisia vieraita, sillä silloin meillä keitettiin ihan oikeaa kahvia. Ja suklaatakin heillä oli. Erityisen antelias sakemanni oli Heinz, josta tuli hyvä kaverini.
.
"Että miten niin kaksi tupakkaa?"
"Noku Raimokin tarttee." Vanhempi veljeni ei ollut kielimiehiä, joten minun piti huolehtia hänestäkin.
"Haben Sie zwei Zigaretten, bitte", vastasi täti ja hymyili.

"Ja sit tarttis viel saada suklaatii."
"...und etwas Schocolad, bitte."

juno
Juno-mainos 1930-luvulta

Kielitaidolle tuli pian käyttöä. Kävin kansakoulua Kuivalassa ja välitunnilla hosasin harjanvarrella ikkunan rikki. Lasia piti lähteä ostamaan Ylä-Jykevästä lentoasemalta. Raimo halusi mukaan. Äiti antoi rahat ja varoitti vanhaan tapaansa: "Älkäi hukatko ja tuokaitten loput takasin."

Ylä-Jykevässä ei ollut ikkunalasia, joten piti lähteä asemalle Ala-Jykevään. Sieltä saatiin mittojen mukainen ruutu, joka käärittiin ruskeaan voimapaperiin. Se oli hankala kannettava, kun ei oikein mahtunut kainaloon. Aseman koulun kohdalla oli saksalainen kuorma-auto tien sivussa. Lavalla oli miehiä Luftwaffen sinisissä univormuissa. Tyylikkäitä äijiä. Pyysimme tupakkaa. Hymyilevät aseveljet antoivat meille kokonaisen askin Junoa. "Danke schön", kiitin ja pistin sinisen tupakka-askin taskuuni.

Menimme koulun aidanviereen tupakalle. Asetimme lasiruudun varovasti säleaitaa vasten ja kaivoimme Junon huuleen. Elämä tuntui aika herraskaiselta, vaikka eihän se Juno erityisemmän hyvää tupakkaa ollut. Ei siinä ollut samaa voimaa kuin Työmiehessä, jota isä joskus lähetti rintamapaketissa kotiin. Tupakka oli yhtä kuin rahaa, aina käypää vaihtovaluuttaa.

Oli taas aika jatkaa matkaa. Kun nostin ruutua pykälään, kuului pahaenteinen kilahdus. Lasin kulma oli jäänyt aidan säleiden väliin ja taittunut. Voimapaperi heilui alakulmastaan hervottomana. Mikä eteen Pinneberg? Velimies keksi: "Viedään se ruutu koululle, niiku ei oltais mitään huomattu. Jos Eemelikään ei huomais."

Eemeli oli jokapaikan höylä, koko kylän remonttimies, joka usein hoiti hommia pienessä sievässä. Jos se ei sattuisi huomaamaan, toivoimme ja jatkoimme matkaa. Ruutu oli entistä hankalampi kantaa lerppuvine kulmineen. Askel painoi kuin synti.

Tietysti Eemeli huomasi. "Ovat pojan peijjoonat särkenny ruulun."
Ei siinä mikään auttanut. Oli tunnustettava. Oli saatava lisää tahaa ja mentävä uudestaan Ala-Jykevään. Se oli varsinainen Canossan-matka. Mutta Junosta emme olleet maksaneet. Siitä emme siis puhuneet mitään.


ivkl

logo

spacer

Ota yhteyttä webmasteriin  •   Sivun alkuun